Vedän tärisevin käsin pussin kaapin perältä, revin sen auki, työnnän suuhuni karkin, toisen kolmannen. Jauhan, puren, rauhoitun. Juoksen raskaasti hengittäen, itseäni sättien kauppaan, kerään pussit, paketit, pakkaukset, kävelen hengästyen kotiin. Avaan paketin, toisen, kolmannen. Niiden sisältö rouskuu, narskuu, vettyy, sulaa helpottavasti suussani, jatkaa matkaansa mahaani jonka sisällön ulkonäköä koitan kuvitella vessassa. Syön, rauhoitun, syön, voin pahoin, rauhoitun. Syön.
Tuntuu kuin hampaastani lohkeaisi pala, suuta vihloo. Ei kai hampaita ole tarkoitettu syömään kellon ympäri, viikon ympäri, vuoden ympäri.
Laiha anorektikkotyttö on muisto vain, tilalla on ahne, kaiken nielevä massa yhtä suuta ja vatsaa.
Paha, paha päivä. Paha, paha viikko. Paha, paha Veera.
Vol. kiljoona ja kaksisataatuhattakolme
3 vuotta sitten
3 kommenttia:
Oon surullinen siun puolesta :< emme varmaan kukaan koskaan tuu olemaan täydellisiä ja aina pystymään olemaan avaamatta sitä pussia edessämme, mutta lohdutukseksi ainakin joinain pävinä olemme.
täydellisiä ja laihoja.
Kävi juuri samoin.
Anonyymi: otan osaa. Tämä on syvältä.
Lähetä kommentti