Koskaan ei voi olla liian rikas tai liian laiha

Otsikko heitto bullshit-roottorista. Ei tullut mitään mieleen.

Hei taas, vähästä aikaa. Tuli jo ikävä, vaikka poissaolo nettimaailmasta oli nyt kyllä paikallaan, on vähän asiat pois kurssista. Pitkä kirjoitustauko teki hyvää, ehdin katsella tekemisiäni ilman niistä raportointia (mihin olen jo sekä tottunut että kiintynyt, blogi <3), ja pikkuhiljaa jo lakkasin miettimästä "tästä kirjoitan näin"-tyyliin. Ajankäyttöni, syömiseni ja ruumiinkuvani eivät ole hallussa. En ajattele itsestäni rehellisesti, juon liikaa pitääkseni syömiseni vähempänä (toimii ikävillä sivuvaikutuksilla...) ja käytän aikaa asioihin joilla ei ole väliä ja jätän tekemättä asioita joilla on.

Jäin kiinni Miehekkeelle. Laihdutuksesta, ja lääkkeidenkäytöstä. Ja syömättömyydestä. Juomisestakin melkein. Mutta sitä en uskaltaisi tunnustaa vaikka nappaisi minut verekseltään. Se järkyttyi yllättävän vähän. Sillä on oma elämä niin sekaisin ettei voimat riitä mun sotkuihini, ja hyvä niin. En ole valmis jakamaan tätä sotaa. Oikeassa elämässä.

Mutta siis. Lähden pian taas kotiin, olin melkein kuukauden poissa, ja yritän, taas uudelleen, saada asioita kääntymään paremmaksi. Ja taas uudelleen vakuuttaa itselleni että tällä kertaa se onnistuu, tällä kertaa jaksan aloittaa niin pienistä asioista ja olla lannistumatta, että se onnistuu. Ihan ensimmäisenä leikkaan tätä perkeleenmoista koneella istumista. Ei ole tervettä istua koneen takana yhtä paljon kuin nukkua.

Onneksi en ole armeijassa siellä mua sanottaisi vässykäksi

Mietin pitkään mitä vastaan Valeriaanan kommenttiin siitä, haluanko toipua. Mietin siksi, että vaikka tämän blogin tarkoitus on purkaa syömishäiriöajatukset hyvässä ja pahassa, tämä on asia josta mieluiten valehtelen. Haluan olla syömättä, en syö siksi että se tuntuu väärältä, se ei laihduta, en ole mielestäni riittävän laiha ja muita selityksiä MUTTA käsi sydämelle, en syö koska en jaksa lekkiä olevani terve ja normaali. En vielä, en nyt kun väsyttää, asiat hajoilee, vuorokauden tunnit eivät riitä ja en jaksa painautua läpi siitä prässistä jota toipuminen on. En halua parantua. En nyt. Vaikkei paranemisessa ei ole väliaikoja, eikä sille tule koskaan parempaa aikaa kuin nyt, silti. Takerrun tähän paskaan koska sen kanssa tiedän mitä teen, toipuminen on hyppy tuntemattomaan josta on tähän asti tullut kahta pahempi helvetti neljästi, enkä jaksa uskoa voivani lopettaa uraani anoreksialla päätymättä bulimikoksi. Koska niin siinä on käynyt. En jaksa sietää sitä että vihaan kehoani, ulkonäköäni, syömistä, oksentamista, toipumisen epäonnistumista. Se etten syö, tai syönhän minä joskin aika vähän, on stabiilia. Se pitää asioita pikkuisen paremmin kasassa. Kyllä tämä sin-käyrä tästä taas nousee, suuntaan tai toiseen, ja haluan edelleenkin uskoa että jonakin päivänä niin korkealle ettei alas tarvitse tulla enää takaisin. Mutta se päivä ei ole tänään.

En käsitä kuinka saatan myöntää sitä edes täällä. Myöntää sitä etten jaksa enkä halua kestää ahmimista ja suhtautua positiivisesti, väittää ryhtyväni hyväksymään itseni (no niin paksuiksi ei minunkaan juttuni kyllä usein mene) ja jatkaa joskus aloitettua paranemisprosessia sen sijaan että luovutan peilistä katsovan läskihirviön ja parin veemäisen päivän/viikon/kuukauden masentamina. Mutta tulipahan myönnettyä.

Oli mulla kyllä hyvääkin kerrottavaa. Skarppasin eilen syömisten kanssa sen verta että tein lounaan (jota sai tosin vähän tapella alas, osansa ehkä silläkin etten ole kummoinen kokki). Piti saada luettua tenttiin, oikein pätevä syy istua vartti keittiössä lautasen ääressä. Nousin aamulla lukemaan ja keittelemään kahvia, ja söin "aamupalan" kämppiksen pöydälle avoimena jättämästä sipsipussista (tekisi mieli laukoa muutama valittu sana hänelle tästä aiheesta) . Tuli niin huono olo että teki mieli painua vessaan, mutta edes minä en viitsi herätellä kämppäkavereita purjoilemalla aamuviideltä parin naksun takia. Hurraa sille. Sen jälkeen ei kyllä ole liiemmin tehnyt mieli mitään.

Syömisen loppumisesta

Nyt se on alkanut tapahtua. Syömisen loppuminen. Syöminen alkaa loppua, tunnen joka päivä miten se käy vähemmäksi ja vähemmäksi. En ahmi. Ei ahmituta, ei lainkaan, tuntuu absurdilta koko ajatuskin. Minäkö mättäisin ruokaa, siis vaikkei ole nälkä, vaikkei tee mieli? Minäkö, miksi ihmeessä? Mutta niin se vain on, ahmimishäiriöni on painunut maan alle jälkiä jättämättä, enkä ilman sitä halua enää syödäkään.

Sen huomaa ensimmäiseksi iltapalasta. Ilta on ahmimisen kanssa kaikkein vaikein, silloin syö vahingossa liikaa ja silloin ehtii ahmimaan jos ei ole menoa. Iltapalan pois jääminen on ensimmäinen varma merkki. Mahan kurniminen nukkumaan mennessä, kun ei viitsi lähteä keittiöön enää päivällisen jälkeen. Aamupala on seuraava. Kun otan vain kahvin mukaani koska en ”ehdi” juoda sitä kotona, tai täytän ristikkoa aamupalapöydässä kuppini kanssa sen näköisenä kuin olisin jo syönyt, siitä tietää ettei syömistä jatku enää kauaa. Kun jätän eväätkin kotiin, vaihdan ne termarilliseen vettä ja teepusseihin, voi alkaa odottamaan mitä tapahtuu. Sitten lopuksi, kun syöminen loppuu. Ja sen jälkeen, kun syömisen loppumisesta kuluu riittävästi aikaa jottei niin enää voi jatkua. Sitä mitä sitten tapahtuu.

Sitä mitä minulle taas tapahtuu.