Pääsiäisestä päästyä

Pääsiäinen meni kaiken kaikkiaan hämmästyttävän hyvin. En syönyt kuin katulapsi, ahmin vain kerran enkä silloinkaan ihan vailla kontrollia (ei sillä että sitä hoikistumaan olisi päässyt kuitenkaan, nou hätä), en niuhottanut ja muistelin ahkeraan lautasmallia. Ja oli kivaa. Hyvä minä! Hengailtiin Miehekkeen kanssa, paijattiin elukoita, katsottiin telkkua, juoruiltiin perheiden kanssa, ei tehty mitään. Viimasesta muistuttaa kivuliaasti älytön jumitus ensimmäisen lenkin jälkeen, sekä uhkaava tenttiahdistus ensi viikolla. Olisi voinut tajuta aloittaa vähän rauhallisemmin, mutta olin niin endorfiinipilvessä siitä että kaikki meni melkein hyvin etten malttanut olla repimättä vähän.

Mutta se melkein kohta: Omaksi (ja epäilemättä myös Miehekkeen) suureksi hämmästykseksi sain alkulomasta paniikkikohtauksen. Olisin yllättynyt vähemmän ratkaisusta talouskriisiinkin, se tuli aivan nurkan takaa. Eikä edes mikään pieni tässä nyt vähän tärisyttää-kohtaus. Säikähdin pari tuntia joka rasausta, vaatteet, kosketus, silmälasit, äänet kaikki tuntui kuristavalta, ajatukset kiersivät kehää ja päässä mölisi. Sitten alkoivat hengitysvaikeudet ja lopulta meni filmi poikki. Koko kliimaksi ei kestänyt puolta tuntiakaan, mutta olo oli niin piesty, että keräilin itseäni toiset puoli tuntia ennen raahautumista vessaan josta suoraan nukkumaan. 13 tuntia unta ja olin kunnossa. Mutten vieläkään ole keksinyt mikä viime viikon lopussa, pääsiäislomassa ja hyvässä seurassa oli niin stressaavaa, ettei siitä selvitty ilman äksönskeneä. Hyvä, en ollut nukkunut, olin matkustanut, olin kuunnellut ihmisten nahistelua joka on ahdistavaa, olin juonut ehkä liikaa kahvia, mutta olen tehnyt kaikkia noita yhtäaikaa kymmeniä kertoja viimeisen kohtauksen jälkeen (reilu vuosi sitten) ilman ongelmia.

Ihmismieli on arvoituksellinen, kyllä.