Laitin kommentti edellistekstiin herätti ajatuksia, joista syntyi pitkänpitkä postaus. Niin pitkä, että osa mietteistä jäi vielä odottamaan omaa lukuaankin, joten jatkoa seuraa. Välillä tulee, tässä tapauksessa hyvässä mielessä tunne, että on rämpinyt pitkään metikössä puskien oksaa tieltään, mutta yhtäkkiä rävähtää vitsa päin näköä ja on pakko pysähtyä hetkeksi. Tässäpä siis mitä tämä pysähtyminen sai miettimään.
Nyt kun joku sen sanoi, kyllä, olen elänyt tänään kunnolla-huomenna ahmin ja masennun sin-käyrällä jo varsin pitkään, tarkemmin sanottuna kuusi vuotta (pääsi ääneen vihellys ja "ei saatana" tässä kohti). Aloittettuani toipumisen anoreksiasta minulla meni yli vuoden pupunruokaa lukuun ottamatta kaikki syöminen överiksi (vertailukohdaksi, esim puuro oli ahmimisriskiruoka), sen kerran kun söin, en pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan pääni oli vielä kaukana normaalipainon hyväksymisestä noh, normaaliksi, joten yritin vuoroin epätoivoisesti pitää syömistä ja painoa kurissa, vuoroin ahmin bulimisesti. Heti kun ahmiminen rauhoittui, 'lihomisestani' ahdistuneena anoreksiaoireet palasivat, jonka jälkeen ahmiminen paheni ja näin edelleen, kunnes nykyään osaan välillä syödä ja olla syömättä, välillä en. Ongelmani on edelleen, etten hahmota mikä on normaalipainoni, miltä näytän kun näytän normaalilta ja onko se hyvä vai huono. Tässä kohtaa tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaukana toisistaan.
En mielestäni kiellä itseltäni paljoakaan mitään, tai ainakin olen pitkään yrittänyt opetella olemaan kieltämättä. Anoreksia ei paljon muuta olekaan kuin tuhoton kieltojen viidakko, ja päätettyäni päästä siitä eroon aloin vierastaa tiukkia määräyksiä. Minulla ei ole enää mitään kiellettyjä ruokia sillä perusteella paljonko rasvaa tai sokeria tai mitäkin syötävässä on. Se mikä rajoittaa syömistäni edelleen voimakkaasti (kuusi vuotta myöhemmin, doh) on, että osa syötävistä tuntuu oikeammilta osa vääremmiltä, tai siis, kurkku on oikea, sipsi on väärä. En täysin osaa selittää itselleni, ettei sillä mitä syön yhtenä iltana kuussa ole juurikaan merkitystä. Kun jonkin syömisestä tulee epäonnistunut olo, lähtee alamäki herkästi lapasesta. Taasen, tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.
En tiedä, ehkä tosiaan teen tätä vanhasta tottumuksesta, pitääkseni ympäristöni tuttuna ja siten turvallisena. Tiedän miten elää viivotinjärjestyksen ja etukäteen suunnitellun ruoka-aikataulun mukaan, tiedän miten saada ajatukset muualle kun pinna alkaa kiristää. Kun maha on riittävän täynnä pää yleensä tyhjenee, kun kaikki on ennakkoon suunniteltua ei tarvitse kuin mennä mukana. Kunnes jokin prakaa, ja voi aloittaa alusta. Mutta, en ole perusluonteeltani pilkunviilari, elän ennemminkin luovassa kaaoksessa kuin siinä viivotinjärjestyksessä, en luovuta epäonnituessani välillä edes silloin kun ehkä pitäisi jo uskoa suosiolla. En ole perusluonteeltani ihminen joka rakentaa ympärilleen häkin turvaruoasta ja hyppää ikkunasta kun piirunkin menee pieleen. Miten hitossa siis olen tässä, pitämässä blogia syömishäiriöstäni?
Vol. kiljoona ja kaksisataatuhattakolme
3 vuotta sitten
4 kommenttia:
Suosittelen sulle psykofyysistä terapiaa. Mä käyn sellaisessa, ja sen tarkoitus on nimenomaan oppia hahmottamaan oman vartalonsa koko ja sen tarpeita.
Muistatko aikoja ennen anoreksiaa? Miltä näytit silloin? Tai milloin olet ollut tyytyväinen ulkonäköösi? Onko se ollut normaalipainoisena? Jos on, niin sulla on hyvin pullat uunissa - ei tarvitse muuta kuin yrittää pysyä siinä ja olla tyytyväinen. Hevonkukkua, tuhahdat tässä vaiheessa, sillä mikään ei ole vaikeampaa kuin normaalipainossa pysyminen. Ja varmaankin anorektikoille tyypillisesti ajattelet, että painonhallinnan pitäisi sujua sulta helposti. Tämäkin ajattelutapa on omiaan tekemään painonhallinnasta entistä vaikeampaa.
En tiedä miten syömishäiriöintoilijat suhtautuvat siihen ajatukseen, että ihmisen on pakko kieltää itseltään tiettyjä asoita. On fakta, että on epäterveellistä syödä karkkia joka päivä. Mä olen poistanut ruokavaliostani leivän ja myslin, sillä tiedän että niiden syöminen saisi aikaan vaan ahmimista. Ehkä teen hallaa itselleni ja parantumiselleni, mutta tällä hetkellä normaalipainon hyväksyminen on niin vaikeaa, että tuntuu typerältä lisätä hankalien asioiden listaan ruokalajeilla itsensä tahallinen kiusaaminen.
Sekava kommentti. Mikä tästä ehkä kannattaa pitää mielessä on toi psykofyysinen terapia, se on ainakin mua auttanut.
Kiitos vinkistä :) Tuo aika enne anoreksiaa on ollut itsellänikin paljon pohdinnan aiheena. Ongelma on, että sairastuin liian nuorena (ja olin silloinkin alipainon rajoilla) verratakseni sen aikaista itseäni aikuisen kroppaan. Mitä tulee painonhallintaan, se on varmasti jokaiselle ahmimishäiriöiselle tuttu teema - jos ahmimiskaudella voi paino nousta viisi kiloa viikossa, no, anoreksian tietäen voinet kuvitella miltä se tuntuu. Kultainen keskitie ei ole lainkaan helppo löytää (vaikka sen perkeleen pitäisi olla siinä keskellä).
Mutta jos sä kerran joskus olet terveesti ollut alipainon rajoilla ilman sen kummempia ponnisteluja, niin ehkä se on sun fyysinen normaalipaino? Tiedätkö, se biologinen johon kroppa pyrkii ja jossa sen on hyvä olla. Tietty jos oot sen jälkeen kasvanut pituutta on vaikea verrata nykyiseen olomuotoon. Mut jos sit lasket painoindeksillä et mikä olit silloin ja mikä pitäis vastaavasti olla nyt? Tietysti monilla tulee myös aikuistuessa lihasta lisää, ja sekin painaa... Ja tissit. :P
Kultainen keskitie ei ole lainkaan helppo, sen tiedän todella hyvin. On vaikea hyväksyä, että joutuu näkemään vaivaa ruumiinmuotonsa säilyttämiseen, kun haluaisi vaan, että asenne ruokaan olisi sellainen poltoaine-periaatteellinen.
Tietäminen ja ymmärtäminen on todellaki eri asioita. Mä käytän puheissani ja ajatuksissani niitä myös paljo, mutta puhun mieluummin tiedostamisesta ja tuntemisesta.
Lähetä kommentti