Täsmäharjoittelua

Harjoittelen täsmäsyömistä. Viisi-kuusi ateriaa päivässä 3 tunnin välein, riippuen miten paljon on aikaa nukkua. Ja otan vaa'attoman viikon. Vaaka saa oksentamaan liika helposti. Ei luulisi olevan vaikeaa muttei ole helppoakaan. Aterioita jää koko ajan välistä ja tuntuu että syön liikaa. Tänään on ensimmäinen päivä jona on hyvät mahikset onnistua (kello tulee jo seiskaa, neljä tuntia enää). Paitsi siltä osin etten syönyt aamupalaa, piti nyt sit muistaa sekin. Äh.

Mulla on tunne että missaan jotain. Tässä on jemmassa jokin pääsy ulos, mutten näe sitä. Tunnen kuinka sh ottaa tiukempaa otetta, mutta silti minusta tuntuu, että tästä labyrintista olisi tie ulos kun vain osaisi reitin. En haluaisi syödä, ruuan sisääntunkeminen ilman pillereitä tuntuu turvattomalta, oksu tuntuisi tulevan niin helposti. Ruoat tuntuvat syntisiltä (eikä siis hyvässä mielessä), enkä tunnista onko nälkä vai ei. Ja samalla oloni on oikeastaan ihan hyvä. En ole kovin huolestunut, minua ei ahdista puputtaa kurkkua ja syödä lääkkeitä. Minua ei häiritse, että tavoitepainoni on muuttunut ensimmäiseksi tavoitteekseni. Tai se, että syön läkeroleja yhtä paljon kuin ruokaa.

Ehkä olen vain jossain välitilassa itseni kanssa. Nielin nimittäin kiukkuni ja tein rauhan sen mimmin kanssa jonka kanssa tapeltiin elokuussa. Oikeastaan tein sen kyllä jotta Miehekkeelle tulisi kivampi mieli (HUOM! sen pyytämättä) koska se on sen kamu, mutta siitä olen oikeastaan vielä ylpeämpi, koska en ikinä laske aseita mistään muusta syystä kuin siitä, että olen itse kyllästynyt tai ahdistunut tappelemiseen. Ehkä siitä hyvästä voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei jaksaisi nyt tapella syömisen kanssa.