Anteeksi häiriö

Oksentaminen on jännä juttu. Kun kerran menee erehtymään pytylle väärin päin, sitä olisi ramppaamassa siellä koko ajan. Aamupalajogurtti, keitto päivällä ja iltamysli meinasivat kaikki käydä yli voimien. Huolimatta siitä, että heräsin sunnuntaina kurkku kipeänä, naama taikinana, ja kädet värisi pitkälle iltapäivään. Ei mikään voittajafiilis. Mutta tästä on pakko nousta. En voi alkaa tehdä sitä taas, muuten sille ei tule loppua. Lähdin ensiavuksi pariksi tunniksi treeneihin, ja lupauduin kamun koiravahdiksi jotta pääsen vähäksi aikaa pois kotoa. Lähden nyt viikonlopuksikin pois, en taida kestää keskenäni kämpillä jääkaapin ja posliiniponin kaverina.

Ja se tärkein, mikä kypsyi treeneissä kompuroidessa vapiseviin kinttuihini: Ajattelin aloittaa täsmäsyömisen uudestaan. Minulle täsmäsyönti on juhlaedustus syömishäiriöstä, silloin täsmäsyödään kun ollaan häiriintyneitä. En pidä siitä tai ole siinä kovin hyvä, mutta minulla on liian epävarma olo itsestäni nyt. Ja kylmä tosiasia saattaa olla, että olen (ehkä ihan vähän) häiriintynyt, mitä tulee syömisiini. Minua ei haittaa tarpeeksi se, että oksensin, minua haittaa enemmän se, että ahmin. Ja ahmin, vaikka olin syönyt neljä ateriaa päivän kuluessa. Itse asiassa minua haittaa se, että ylipäätään syön enkä oksenna. Tarvitsen tukea jostain, että saan riittävästi aikaa minun ja oksusession väliin, että jaksan lakata toistamasta sitä. Viime kevät muistutti jo aivan riittävästi miksi sitä kannattaa välttää. Vaikka sitten täsmäsyönnin hinnalla.