Huijasin vähän eilen, otin illalla pari kalkkitablettia hiljentämään mahaa ja laitoin iltateehen lusikallisen hunajaa. Se minulle suotakoon, tulipahan uni pyytelemättä. Tänä aamuna oli melkein harras olo kun sain piimälasillisen kätösiini, katselin auringonnousua ja odotin kahvin tippumista. Kaiken lisäksi se oli oikeaa piimää, kun lähikaupassa ei ollut rasvatonta. Taidan shopittaa lähiseudun huonoimmin varustellussa pikkumarketissa. Ja se kahvihan vasta hyvää oli, kahden päivän tauon jälkeen.
Arvelin aamulla aloittaa syömisen kurkku-tomaattilinjalla jo illalla, ja tehdä huomiseksi ruokasuunnitelman. Elämän perustotuuksia, ei kannata jättää liikaa hyvän yrityksen varaan, ettei lähde homma lapasesta. Kuljeskelin koulun jälkeen kaupassa kuin ihmemaassa (onneksi ostoslista kännyssä) hiplailemassa paketteja todennäköisesti typerä virne naamallani. Psyyke petti, ja sain perusteltua itselleni miksi minusta tulisi maailman onnellisin ihminen jos saisin pari uuniperunaa tänäiltana (mikä fiksaatio tämäkin on). No hyvä, kyllä tulikin kun sain ne lautaselleni. Tajusinpa vielä syödäkin hitaasti, parempi niin koska ähky siitä tuli joka tapauksessa.
Ikävä kyllä minun ja uuniperunan kuherruskuukausi oli lyhytaikainen. Harhauduin pitkästä aikaa lasiluurangon sivuille, ja läskiahdistus iski välittömästi. Ryhdyin kirjoittamaan etten häipyisi pienten tyttöjen huoneeseen tekemään mitään typerää, seuraavaksi ohjelmassa on kirje äitille ja sitten vaikka pasianssia niin kauan, että maha on taas suunnilleen tyhjä ja voin mennä nukkumaan. Ei pelkoa ahmimisesta siis, *ituttaa että ylipäätään avasin suuni. Miksi minulla on VÄLIPÄIVÄ jos prkl mätän ruokaa PAASTOpäivinä?!? Suututtaa. Vaaka sentään näyttää samaa kuin aamulla, eli vähän verrattuna viime viikkoon. Ja huomisen ruokasuunnitelma on hyvä. Ja oli se pottu sittenkin taivaallista.
Vol. kiljoona ja kaksisataatuhattakolme
3 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti