Se pyörii!

Mietin pitää syöntipäivän perjantaina. Olin viikonlopun melkeinpä syömättä, ja sunnuntai-iltana ahmitutti niin saatanasti ettei pitkään aikaan. Onneksi oli vuoro, ja olin niin puhki että menin nukkumaan heti kun pääsin. Mutta sama ahmitutus jatkui maanantaiaamuna. Aloin miettiä omppusäkillisen hakemistakin pahimpaan syömishimoon, mutta ennen luentoa ei ehtinyt. Lusikoin siinä hilloa aamupuurooni, ja puntaroidessani viimeistä lusikallista jätinkin sen vain pois, "siltä varalta että pidän mättöpäivän". Ilman sen kummempaa kiristelyä. Tuijotin hetken epäuskoisena puuroani. Jätän hilloa vähemmäksi vaikka voisin syödä huomisen tentin muistiinpanotkin pestolla valeltuna (ja sen puuron syöminen yli kolmessa minuutissa oli työn takana). Mutta no, jos saan syödä mitä haluan pian, voin ehkä nyt olla syömättä. Eli, psykologia toimii! Tai on toiminut nyt (melkein) kaksi päivää.

Okei, ei ole edelleenkään kiva ajatella, että suunnitelmallisesti mätän itseni sairaaksi, mutta en millään kykene syömään itseäni hengiltä yhdessä illassa. Toisekseen päälle voisi tehdä ihan hyvää jos söisin kyttäämättä ja ilman ahmimiskohtauksen syyllistämistä vaikka kerran viikossa. Minulla on koko ajan olo, etten onnistu lopettamaan syömistä kun kerran aloitan, samassa -ehkä juuri siksi- haluaisin lopettaa syömisen kokonaan. Pistin säännöksi, että ennen perjantaita ei yhtään ahmintaa, eikä karkkia tai vastaavaa. Muuten homma peruuntuu. Ja se on aika hyvä porkkana. Ajattelin jopa lähteä lenkillekin vielä tänä iltana, eli alan taas saada itsestäni kiinni. Jee!

Ja sitä paitsi, jos voin näin olla kuusi päivää ahmimatta (ja näinollen myös sekoilematta muuten), hyöty on huomattavasti haittaa suurempi. Perjantai-ilta syödään, lauantai palaudutaan ja tyhjennellään, sunnuntaina palataan niin normaaliin elämään kuin se minulle on mahdollista. Heh, jään mielenkiinnolla seuraamaan uusimman ihmiskokeeni edistymistä.