Punnituspäivän jälkeinen krapula

Eilen punnittiin, ja vaa’an mukaan taannoinen ulkonäköahdistukseni ei ollut täysin vailla perusteita. Olen lihonut. Viikonloppuna kävi pikku työtapaturmat myslipaketin ja pastakattilallisen kanssa mutta muuten olin oikeasti tosi esimerkillinen. Niinpä mieleni sopukoissa toivoin, että flunssaruokahaluttomuus olisi tasoittanut ne. No, sitä iloa ei minulle suotu. Voi mikä se vee-alkuinen sana nyt onkin.

Silloin kun minulla ei ole olen-normaali –päivä, eli yleensä, minulla on kaksi tapaa reagoida painon muutoksiin. Normaali-päivinä en reagoi mitenkään, muuten joko vähentämällä syömistä koska
a) painonlasku on pääsemässä hyvään vauhtiin (heh) tai
b) itsekuriton paksukainen olet lihonut taas,
tai ahmimalla ennemmin tai myöhemmin koska
a) ahdistun painon noususta ja peli on jo menetetty joka tapauksessa tai
b) olen ollut liian monta päivää liian vähällä ruoalla, mistä ei seuraa hyvää.
Tänään vaihtoehto 1b), ruoka ei maistunut kun se luku kummitteli silmien edessä. Natustelin leivän, kipollisen ruispastaa ja kourallisen viinirypäleitä, ja koska vaihtelu virkistää, kävin kahdet treenit. Treeneri, eikä sen puoleen kaikki muutkin näyttivät niin pikkuruisilta takamukseni vieressä, ja minusta tuntui, että saatoin nähdä selluliitin housujeni läpi. Vedin tyynesti vatsaa sisään lakanapaidassani ja hikoilin. Puolenyön aikaan, kun aloin jo lähestyä romahtamispistettä –luin pikkutunneille tämänpäiväiseen tenttiin, joka ohimennen sanoen meni pirun loistavasti- kävin väsäämässä kaakaon ja neljänviljanvelliä. Ja vedin pihlajanmarjahilloa purkista kunnes vesi kiehui ja oli pakko tulla takaisin lukemaan.

Sinällään ei aihetta piipata eilisestä, mutta tästä seuraava vaihe on yleensä se ahmiminen. Vartekin nuo yötä myöten pänttäilyt ovat huono homma, on vain ajan kysymys milloin pääni käy nukkumaan ja massu ottaa ohjat. Että hyvin lähti liikkeelle tämä terveyselämä. Suoraan ikkunasta pihalle heihelei, näemmä.