Kulta, etkö haluaisi enemmän minua?

Sain todeta valinneeni surkean viikon blogin perustamiseksi, en ole ainakaan vuoteen lentänyt näin tiukkaan paikasta paikkaan. En ehtinyt vastata Miehekkeen tekstiviestiinkään yli kymmeneen tuntiin eilen, juoksin vain eessuntaas ja koitin näyttää fiksulta. Lisäksi kaveri soitti minut kämppänsä ja eläintarhansa vahdiksi toissapäivänä, eikä siellä tietenkään toimi netti. Niinpä karkasin koneineni kotosalle netteilemään ja kiroamaan tyhjää jääkaappiani jossa ei ole edes kahvimaitoa. Ja tietenkin kirjoittamaan kyseenalaiseksi iloksenne.

Sinällään minulla ei ole mitään kamujen auttamista vastaan lyhyelläkään varoitusajalla. Siihen vain liittyy tiettyjä riskejä, joihin pitäisi psyykata itseään etukäteen, ja mielellään vielä joskus muulloin kuin ollessani univelkainen, ressissä ja hitonmoisessa tenttipelkoripulissa. Kaverini on oikein kiva, samoten hänen elukkansa, eikä kämppäkään ole kaukana omastani. Mutta hänellä on paha tapa jättää vaivan”palkkaa” lapsenvahdilleen, tässä tapauksessa kaappi täyteen ruokaa, ja varmaan kaksi kiloa kaiken maailman karkkisössäyksiä. ”Eikä haittaa vaikkei niitä paljoa jäisikään, all yours”. Vittu, niitä ei jää yhtäkään, paitsi jos heitän osan näön vuoksi roskiin, sidon silmäni ja intuboin itseni loppuviikonlopuksi.

En kerta kaikkiaan kestä vieraita jääkaappeja (en meinaa kestää kämppistenkään), enkä sitä, ettei minulla ole vaakaa josta voisin seurata nousukehitystäni. Sama tulee jatkumaan viikon päästä Miehekkeen kanssa, ja olen jo valmiiksi kauhuissani. Missä välissä minun on tarkoitus selittää itselleni, että karkkia ja jätskiä saa milloin tahansa kaupasta, sen kuin käyn hakemassa, eikä kaikkea ole pakko syödä nyt!?! Ja ettei se yksi tervaleijona oikeasti ole ahmimiskohtauksen arvoinen. Jos en ole psyykkisesti riittävän vahva ottamaan vain muutamaa, en saa ottaa yhtäkään. Varsinkaan, kun en meinaa joutaa harkkoihinkaan, eikä salitreenistä ole pienintä puhetta.

En käsitä tätä. En ole rutiini-ihminen ehkä aamupalan syömistä lukuunottamatta. Stressi sekoittaa syömiseni, mutta sen tiedän entuudestaankin ja siihen osaan varautua. Tyhjennän omia kaappejani verrattain harvoin, ja nykyään saan senkin yleensä pysähtymään ennen kuin homma karkaa ihan totaalisesti (siis siihen kauraryynejä paketista –pisteeseen, lopetan yleensä muroihin ;) Mutta vieraat jääkaapit/pakastimet ja vaa’attomuus (kirjoitetaankohan sitä oikeasti noin). Minulla on ikävä tunne, että juoksen vielä pitkin kaupunkia etsimässä niitä samoja pusseja ja irtiksiä, ettei kaveri huomaisi, että oikeasti söin ne kaikki. Taitaa olla paras kadota koirujen kanssa lenkille ja palata sunnuntaina…

p.s. kuva ihan vain siksi, että kun olen rikas, minulla on tuo punainen, ja se sisältää vain oikeaa ruokaa