Viisitoistavuotiaaksi sain varsin rauhassa laihduttaa ja ahmia, painoni laski mutta vielä

Onnesta –tuskin fiksuudesta- olin tilanteen tasalla tarpeeksi, jotta en antanut itseni pudota kaikkein syvimpään kaivoon. Kun kroppa ei enää kestänyt, päätin mennä syteen tai saveen –ja yritin syödä. Siitä ei seurannut hyvää, meni puolisen vuotta ja kymmenen kiloa ennen kuin sain syömistäni minkäänlaiseen kontrolliin. Noita kymmentä seurasivat hiljalleen vielä viisi, ja minusta tuli normaalipainoinen. Tämän jälkeen olen yrittänyt opetella välttämään ahmimista ja syömään normaalisti, molemmat ovat edelleen vähän hakusessa. Mistä en pääse yli enkä ympäri on, etten pidä normaalipainoisuudestani ja keskivertokroppaisuudestani. Tulen toimeen itseni kanssa, rakastan itseäni, mutta tällainen perusolemus on ahdistava. Viime vuosina olen ollut useampaankin otteeseen tiukilla, ja se on aloittanut häiriöoireet, niin kunnon ahmimisen kuin syömättömyydenkin uudelleen. Tämä on aika pirun huolestuttavaa tulevaisuutta ajatellen.
En ole ollut päivääkään hoidossa mikä lienee edesauttanut venynyttä toipumista. Olen varsin pienestä kaupungista, ja perheeni ainoa heikkous on, että kaikki tuntevat vanhempani. Tyttären joutuminen hoitoon olisi ollut liian suuri herkkupala paikallisseurapiireissä, joten lopultakin vanhempani uskottelivat itselleen että selviäisin. Ja olivat oikeassa. Mitä minä nyt uskottelen itselleni on, että olen terve ja oman olemukseni herra. Sitä miksi sitten tapitan thinspiskuvia (joita muuten ohimennen sanoen ei tässä blogissa tulla näkemään) ja kyttään painoani ja suunnittelen syömisiäni, noo, normaalia parikymppisen toimintaa kai. Joten, yhtenä kirjoittamiseni suurista päämääristä onkin selvittää minä aioin elää elämäni loppuun asti.
1 kommentti:
Tän lukeminen olis erittäin auttavaa, koska nyt tiedän että kyllä tästä kierteestä voi päästä eroon, en vain ole varma olenko vielä valmis.
Lähetä kommentti