Minä, häirikkö.

Tämä on olinpa kerran -osuus. Käsittääkseni olen pohjimmiltani jonkin sortin ahmimishäiriöinen. Muistan ahmineeni nöyryytykseen asti kykenemättä lopettamaan jo ala-asteikäisenä. Kuten monilla meistä, varhaisessa teini-iässä minullakin oli aika suuria sosiaalisia ongelmia. Kun ”tajusin” painoindeksini olevan melkein 18 (urheilin paljon mikä piti hoikkana mutta ehkä osaltaan vaikutti syömiseenikin) päättelin suuressa viisaudessani kaiken pahan johtuvan lihavuudestani ja aloin laihduttaa.

Viisitoistavuotiaaksi sain varsin rauhassa laihduttaa ja ahmia, painoni laski mutta vielä kasvuikäisellä (asia tosin korjaantui pian) sitä ei huomioitu. Kun aloin paastoilemaan ja kyttämään kaloreita –rakas harrastus- epäsosiaalisuuteni saavutti huippunsa sekä koulussa että kotona. Ruoasta alkoi tulla vanhempian kanssa tappeluita, joten söin heidän mielikseen – ja äidyin poikkeuksetta ahmimaan. Sitä seurasi kahta pahempi paastorääkki. Päätin etukäteen ahmintapäivät ja paastosin ja juoksin hulluna ennen sitä. Se toimi hyvin, kunnes ruoansulatukseni sanoi viimeisenkin YA-sopimuksen irti, ja sitä myöten kuusitoistavuotiaan ruumisparkani alkoi romahtaa.

Onnesta –tuskin fiksuudesta- olin tilanteen tasalla tarpeeksi, jotta en antanut itseni pudota kaikkein syvimpään kaivoon. Kun kroppa ei enää kestänyt, päätin mennä syteen tai saveen –ja yritin syödä. Siitä ei seurannut hyvää, meni puolisen vuotta ja kymmenen kiloa ennen kuin sain syömistäni minkäänlaiseen kontrolliin. Noita kymmentä seurasivat hiljalleen vielä viisi, ja minusta tuli normaalipainoinen. Tämän jälkeen olen yrittänyt opetella välttämään ahmimista ja syömään normaalisti, molemmat ovat edelleen vähän hakusessa. Mistä en pääse yli enkä ympäri on, etten pidä normaalipainoisuudestani ja keskivertokroppaisuudestani. Tulen toimeen itseni kanssa, rakastan itseäni, mutta tällainen perusolemus on ahdistava. Viime vuosina olen ollut useampaankin otteeseen tiukilla, ja se on aloittanut häiriöoireet, niin kunnon ahmimisen kuin syömättömyydenkin uudelleen. Tämä on aika pirun huolestuttavaa tulevaisuutta ajatellen.

En ole ollut päivääkään hoidossa mikä lienee edesauttanut venynyttä toipumista. Olen varsin pienestä kaupungista, ja perheeni ainoa heikkous on, että kaikki tuntevat vanhempani. Tyttären joutuminen hoitoon olisi ollut liian suuri herkkupala paikallisseurapiireissä, joten lopultakin vanhempani uskottelivat itselleen että selviäisin. Ja olivat oikeassa. Mitä minä nyt uskottelen itselleni on, että olen terve ja oman olemukseni herra. Sitä miksi sitten tapitan thinspiskuvia (joita muuten ohimennen sanoen ei tässä blogissa tulla näkemään) ja kyttään painoani ja suunnittelen syömisiäni, noo, normaalia parikymppisen toimintaa kai. Joten, yhtenä kirjoittamiseni suurista päämääristä onkin selvittää minä aioin elää elämäni loppuun asti.