An apple a day keeps the doctor away?

Minun olisi aika ryhtyä henkisesti valmistautumaan alkaneeseen treenikauteen ja siihen, että olen ryhmän mimmeistä suuremmasta päästä. Tulee tuskin olemaan helppoa, varsinkin kun alitajuntani ei taida ottaa asiaa huumorilla. Istuin tässä litkimässä halpaa punkkua (sen kanssa ei voi syödä karkkia, heh, ovelaa), lueskelemassa ja rentoamassa kaikessa rauhassa. Surffaroin syömishäiriösivuilla, luin onnistumiskertomuksia, katselin kuvia ja kuolasin. Tunsin itseni lihavaksi, itsekurittomaksi, tehottomaksi, ja kaikki turhaan syödyt suupalat takoivat särkevässä päässäni. Sitten havahduin, ja suljin sivun.

Laihuus on minun huumeeni. Haluan sitä lisää kerran maistettuani, vaikka tiedänkin, ettei mikään tule vetämään vertoja ensimmäisen kerran euforialle. Kysymys on siitä, uskonko tämän tosiasian suosiolla, vai yritänkö täyspottia, joka olisi vielä ensi kertaakin parempi. Välillä mietin, ymmärränkö todella eron seitsemän vuoden takaisen ja nykyisen itseni välillä. Jos hontelo teini vielä haahuileekin koulussa ja harrastuksissa omenalla päivässä, kovaa tahtia opiskeleva ja työskentelevä nainen ei sitä tee. Vai tekisikö?

En tiedä, haluanko todella parantua, oppia elämään tämän kanssa vai lietsoa sen uuteen raivoon. Minulla on edessäni toivoakseni vuosikymeniä elämää, joiden en halua olevan sairauden täyttämät. Haluan silti olla tyytyväinen itseeni. En halua liittyä siihen loppumattomaan keski-ikäisten ”pitäisi laihduttaa 5-10-15-20 kiloa”-kuoroon.
Miten laihana sitten olisin tyytyväinen? Mitä jos en olisi tyytyväinen laihana?