Tauti sen kuin pahenee. En muista milloin olisin ollut näin monta eli viisi päivää kipeänä, joskin itseäni saan syyttää. Voidessani eilen hetkellisesti paremmin päätin reippaana ja rahattomana kävellä asemalta Miehekkeelle. Nyt pikku mikrobit tanssivat ripaskaa särkevässä päässäni, ja minua hituttaa aika armottomasti. Tyhmyydestä sakotetaan. En jaksa hajoilla edes siitä, etten ole liikkunut (sitä huonosti ajoitettua kävelyä lukuunottamatta) sitten sunnuntain. Enpä ole ihmeemmin syönytkään, kun kaikki maistuu räälle (paitsi Miehekkeen eilen leipoma leipä, miten noin taitavia miehiä onkin olemassa <3 ). Mutta lippu korkealla, en nimittäin ole ahminut viime lauantain jälkeen (jos padallista kanaviillokkia ja litraa laihaa vaniljakiisselliä voi sanoa ahmimiseksi -juuh), ja Miehekkeen ollessa läsnä pysyn toivottavasti viikonlopunkin poissa pahanteosta (aion nimittäin vakaasti parantua huomiseksi joten ruokahalun comeback on odotettavissa).
Kun kouluilu pää täynnä räkää onnistuu huonosti, mitäpä sitä moderni nainen tekee paitsi istuu tietokoneella. Kävin kiertelemässä muutamilla teinisyömishäiriöblogeilla, joihin törmäsin joskus viime keväänä. Aika synkkää luettavaa. Mimmit 15wee linkittävät K18 thinspovideoihin ja angstaavat. Koska minulla ei ole mitään syytä valehdella täällä, myönnettäköön, että katson itsekin thinspoja, lähinnä urheilumainoksia. On mukava katsoa kauniita ihmisiä kun itse on kaikkea muuta kuin hehkeimmillään, tai yrittää hakea voimia ahmintaputken keskeyttämiseen, tai ihan vain määritellä itselleen mitä pitää kauniina (kun edelleen olisin mielestäni tosi vetävä 45 kiloisena). Mutta tämä. Siis mitä helv.. Uskooko sh-ihmiset oikeasti tuohon "haluan olla täydellinen-laiha on täydellinen-koska kukaan ei usko että pystyn tappamaan itseni nälkään- paskaan. Tai "anoreksia on elämäntapa" ja mitä näitä nyt on. Syömishäiriöt ovat sairauksia, ja ne erottaa vaikkapa flunssasta vain se, että ne ovat psyykkisiä ja pirun pitkäkestoisia. Ja ei vittu vaikka tämä lenssu kestäisi viisi vuotta en silti ryhtyisi elämäntapapärskijäksi.
No niin, verenpaine vähän alemma nyt. Aikanani seurasin näitä paljonkin (Jodie Kidd oli muistaakseni kova sana silloin, tunnen itseni hiukka vanhaksi), kun teiniangstini ei antanut tilaa ajattelulle. Ja luulenpa hyvinkin uskoneeni noihin mantroihin. Ei ihme, että omakuvani on hiukka vinoutunut. Ei tee hyvää päälle kuunnella tuollaisia poppispiisejä illat pitkät.
Nyt häipyy meikämummo lukemaan Marguezia ja paranemaan oikein nopeasti. Tervettä viikonloppua immeiset!
Vol. kiljoona ja kaksisataatuhattakolme
3 vuotta sitten
2 kommenttia:
Mulla on hieman ristiriitaiset ajatukset syömishäiriöstä, toisaalta en halua että kalorien laksenta on koko elämäni, mutta silti haluan tehdä sitä. Ajattelen että se on sairasta ja silti olen kateellinen niille jotka oikeasti sairaita ovat.
Tuttu tunne sairaammilta ajoilta minullekin, ja jos rehellisiä ollaan, ei se ole kokonaan kadonnut vieläkään. Nyt sen vain ehkä osaa laittaa paremmin oikeaan mittakaavaan. Olen yli kahdenkymmenen, toipuva, ulkoisesti kaikin puolin terve, mutta ajattelen silti laihduttamista, laihuutta, syömiäni kaloreita ym, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa elämässäni, kymmeniä kertoja päivässä. Se ei enää estä minua olemasta onnellinen, mutta se estää minua olemasta tyytyväinen itseeni. Mutta voin tässä vaiheessa prosessia sanoa, että toipuminen, ja sairaudesta pois yrittäminen on vaivan väärti. Vaikka kestääkin vuosia ja tekeekin kipeää.
Lähetä kommentti