Paluu arkeen ankeaan (ei kuvia näet, nettini teki tenän ja päivittelen satunnaisista langattomista)

Sain tässä tilaisuuden tarkastella ulkoista olemustani auringonvalossa. Sekä julmankalpea iltapäiväaurinko että kunnon peili puuttuvat omasta kämpästäni, mikä hetken itsetutkiskelun perusteella ei ehkä ole huono juttu ollenkaan. Koin pienen järkytyksen. Teiniakneni, joka edelleen nostaa päätään kun stressaannun (ja kukapa ei stressaantuisi katsoessaan selluuliittejaan hyvässä valossa), punoittaa leuassa ja otsassa, ihoni on kalmankalpea, hiukset ovat lepsahtaneet pipokampaukseen ja mikä musertavinta, ylös jalkojani sitkeästi kipuava kuviointi on vallannut pari senttiä lisää tilaa. Olen kertakaikkiaan syksyinen ilmestys. Kun minulla oli koko viikonloppu aikaa ajatella (tästä tulee hyvä), päädyin väistämättömään lopputulokseen: vihannes-vitamiini-liikuntakuuri kuusi viikkoa (joo, siksi että telkussakin on aina sen aikaa…), ja oikeaa ruokaa niiden pussikeittojen sun muiden tuplasuolattujen mukalounashärdellien tilalle. Tappavat viimeisetkin uusiutuvat solut ihosta.

Olkoonkin, etten tajua mitään muodista ja sensemmoisesta, ja käyn kampaajalla ehkä pari kertaa vuodessa tai miten rahatilanne antaa myöten, mitä tulee ruumiiseeni, on tunnustettava, että olen turhamainen. Itseasiassa aika raivostuttavan turhamainen. Mutta koska olen myös huomattavasti siedettävämpi niin itselleni kuin muillekin saadessani höseerätä ulkonäköni kanssa edes vähän, se minulle suotakoon. Sitä paitsi se luullakseni kulkee suvussa. Olen oppinut sietämään tosiasioita kuten eräistä pitkäaikaisista ravitsemuksellisista ongelmista johtuvia huonoja kynsiäni ja hiuksiani (mikä tosin ei estä minua sitkeästi yrittämästä muuttaa kohtaloani öljyhoidoin). Mutta sitä, että outokumpuni kasvaa mitä useampia vuosia istun pänttäämässä, ja ihoni huononee nörttiytyessäni samaa tahtia, sitä en vielä ole oppinut sietämään. Täytyy sitä pitää itsensä naisena kuitenkin.

On viheliäistä huomata muuttuvansa suuntaan, jota on pyrkinyt välttämään sairauteen asti. Siinä on vähän puun ja kuoren välissä, jos en tee asialle mitään, olen tyytymätön ja lisään ulkonäköahdistustani, mikä ei ole terveenä pysymisen kannalta yhtään hyvä. Jos taas yritän muutosta parempaan, tuskin tiedän itsekään olenko terveissä rajoissa vai lipsunut anoreksian puolelle. Itse asiassa en ole ihan varma, miten laihdutetaan olematta neuroottinen. Sitä paitsi, en ole ylipainoinen, ehkä vähemmän timmi kuin joskus mutten ylipainoinen. Eli tämä ei ole laihdutuskuuri, eikös niin. Ihan vain, no, kuntokuuri, ehkä.