Eilisillan punaviiniannos oli ilmeisen riittävä, sillä sain aamulla todeta paitsi viettäneeni mukavan koti-illan myös perustaneeni vihdoin oman blogin. Vihdoin siksi, että mietin asiaa varsin pitkään. Tarvitsen keinon dokumentoida taudinkulkuani, ja se, että se on julkinen, pakottaa sitoutumaan projektiin. Syy etten näin aiemmin tehnyt on, ettei tämä ole ensimmäinen kerta kun yritän muuttaa tasaiseksi ahminnaksi ja kalorinkyttäykseksi tylpistynyttä häiriötäni.
Jos lähtee menemään huonosti, on mukavaa kun voi deletoida epäonnistuneen yrityksen kaikessa hiljaisuudessa. Sen sijaan tämä on ensimmäinen kerta, kun avaudun siitä jossain muualla kuin silppuriin päätyvillä aavitosilla. Aavitosten hyvä puoli tosin on siinä, ettei niihin kirjoittamiseksi tarvitse hypätä näin jumalattomasti sivulta toiselle saadakseen sellaista tekstiä, kuvaa ja pohjaa kuin tahtoo (en ole ihan kotonani nettiympäristössä, jupinaa). Blogin hyvä puoli taas on siinä, että nyt voin lopettaa toisten blogeista valittamisen ja tehdä itse paremmin.
Siispä hei kaikki. Minä olen Veera. Minä olen syömishäiriöinen.
2 kommenttia:
Hei Veera, ja kiitos että perustit blogin :D Ensimmäinen askel kuten sanotaan on myöntäminen, mielestäni tällasia blogeja saisi olla enemmänkin
Kiitos :) Myöntäminen 'julkisesti' oli huomattavasti kivuttomampaa kuin arvelin. Mutta toisaalta, asia on ollut itselle osa elämää pitkään, kuten epäonnistunut toipuminenkin, joten monologia 'itsestäänselvyyksistä' on tullut pidettyä yksikseen varsin paljon. Nyt ne vain siirtyivät kaikkien silmien alle.
Lähetä kommentti