Freak show

Olen suistanut aurani tai feng shuini tai minkälie raiteiltaan. Tai sen mikä siitä nyt oli vielä raiteillaan ja vastasi hengittämisestäni. Sain tässä viime viikon päälle lisää vähän huonoja uutisia, olen solmussa koulun kanssa johon en ole tottunut, sosiaalinen elämäni menee sekin päin äässiä jne jne jne. Joka tapauksessa lähdin tuulettumaan treeneihin, olo hieman huonona, mutta yleensähän se paranee repimisellä eikö. Ehdin tehdä viisi minsaa enne kuin rintaa alkoi painaa, henki ei meinannut kulkea ei sisään eikä ulos, ja viidessätoista minuutissa istuskelin käytävässä pystymättä seisomaan kunnolla. En saanut henkeä, huimasi, hyperventiloin kai, mutta tuntui ettei uloshengityskään toimi (enkä siis ole astmaatikko tai muutenkaan tältä osin hajalla). Niin ja rektikkotyttö oli takaisin, siellähän sitä huojuttiin synkronoituna puoli tuntia, kunnes vihelsin omalta osaltani pelin poikki ja lähdin hoippumaan kotiin. En ole kovin tuff.

Kivaa tämä stressaaminen.

Earth hour tänään, tuikut pois puoli ysiltä

Periaatteesta mainostan. Jos ei riittänyt, käykää katson vielä videokin (itken aina tällaisia katsoessa, mutta se oli hyvä).

No mutta ettei mene liian yleishyödylliseksi palaan päivän marinaan. Joudun varoittamaan jo etukäteen, että olin eilen moikkaamassa viihdeosastoa, riehuin kamraattien kanssa neljään tänäaamuna, nukuin pari tuntia kunnes heräsin kämppiksen parisuhdekriisiin ja nyt yritän lievässä myrkytystilassa ja helvetillisen väsyneenä tehdä päivän hommia, eikä siitä tule mitään.

Pää alkoholin jäljiltä tavallistakin terävämpänä on tietysti hyvä pohtia syntyjä syviä, mutta Annan jättämä kommentti anorektikoinnista halutessaan jäi pohdituttamaan. En halua uskoa, että voisin enää olla anorektikko. Siihen päähän palaaminen, tai niiden juttujen ottaminen arkielämään ylipäätään tuntuu hyyvin kaukaiselta. Akuutin syömishäiriöajan jälkeen aikuistuessa elämään on tullut niin paljon väriä ja ihania asioita sen mustavalkoisuuden ja traagisuuden tilalle, etten usko voivani eksyä oikeasta suunnasta enää niin pahasti.

Totta, sekoilen syömisteni kanssa, saan paskahalvauksen jos vaaka näyttää väärää numeroa, ahdistun vatsamakkarastani ja muuta ei niin tervettä, mutta siitä on silti pitkä matka siihen mitä 24/7 anoreksia on. En halua uskoa, että sairaus voisi ottaa täysimittaista uusintaa enää, mutten kiellä ettenkö pelkäisi sitä pahoina kausina. En usko laihuuden ultimate-kaunistavaan/kaiken oikeuttavaan/tyytyväiseksi tekevään voimaan vaikka ihannoinkin hoikkuutta. Laiha ihminen voi olla ruma, ikävä, onneton, jätetty siinä missä ei-laihakin, laiha ihminen on myös vastuussa siitä mitä sanoo ja tekee (tämä hyväksytyksi tulemisen asia anorektikoilla) siinä missä ei-laihatkin. Se ei anna erioikeuksia, se ei itsessään tee onnelliseksi eikä tyytyväiseksi. En ole valmis uhraamaan enempää terveyttäni, mahdollisuutta saada lapsia tai mielenterveyttäni laihuuden nimissä, mutta ongelmani onkin, etten osaa syödä vaikken laihuutta tavoittelisikaan, en osaa olla tämän kokoisessa ruumiissa.

Ahmiminen on siitä jännä juttu, etten osaa kuvitella elämääni niin, etten joko olisi syömättä tai söisi koko ajan. Normaali ateriarytmi onnistuu kellon ja ruokailujen välisten pakkopaastojen avulla tai jumalattomassa kiireessä vahingossa (jolloin kyllä yleensä syön aivan liian vähän), muttei koskaan pitkäaikaisesti (lue max kolme päivää). Se ei tule luonnostaan eikä pakottamatta.

Pohdin tätä uudestaan jahka taas tokenen. Veeran valot kuitenkin tältä osaa sammuvat nyt ja peti kutsuu (kämppiskin lähti selvittämään riisiä sinne missä se on). Heijei!

Vielä terveisiä failblogista näin eettisesti ja ekologisesti ajattelun teemalla.

XD Rääh!

Jokainn blgi tarvtsee ärsyttävn ja sekvan postuksen

Kerroin joskus siitä lankatytöstä treeneissä. Se joka painoi kaksi kiloa, oli ihan pirun hyvä (ja täten parempi kuin minä). Siitä tuli vähitellen huono, ei pysynyt mukana, katsoi koko ajan tyhjemmin, ei vastannut jutteluihin enää lainkaan, jaksoi tehdä koko ajan vähemmän, ja viimein lakkasi käymästä.

En tunnista sitä mitä hän saa minut tuntemaan. En halua ja haluan siihen pisteeseen, olen ollut siinä pisteessä ja se on perseestä vaikka kuinka olisi tyytyväinen "saavutuksiinsa", haluan olla laiha mutten kuten hän, olen kateellinen, säälin häntä ja hänen sydäntäsärkevästi tuijottavia silmiään, olen vihainen hänelle kun hän katsoo harkoissa pahasti pyöreitä teinejä (joilla on paljon enemmän oikeutta olla olemassa kuin kummallakaan meistä koska niistä saattaa ihan oikeasti tulla omilla aivoillaan ajattelevia kivoja ihmisiä). Se, että hän on mieluummin laiha kuin kykenee ajattelemaan on kuvottavaa. Mutta en ole varma ajattelenko vai laihdunko mieluummin itse.

Ei, en halua siihen. En vaikka mikä olisi.

Toivon että hän on hoidossa.

Tein koko päivän ruoan valmiiksi, kolme leipää, jogurttia, ämpärillinen vihanneskeittoa, ämpärillinen salaattia. Syön kaiken. Punnerran ennen kuin käyn hakemassa lisää. Vitun säälittävä wannabeanorektikko sh-runkkari.

Pää jumittaa (tästä se lähtee), sain opintojen kannalta huonoja uutisia ja vituttaa. Huomaisikohan kämppis ennen huomista jos vedän sen hunajapurkin. Todennäköisesti kyllä.

Piiru ihan kivasta elämästä väärään suuntaan

Elän jotain kummaa välikautta, en saa oltua syömättä=ahmimatta, samalla mättäminen ei kiinnosta pätkääkään. Elin tässä jonkun päivän viitsimättä syödä (no hyvä, olin kyllä kuolemanväsynytkin), tänään taas pistelin puoli pakettia tuceja ja mariannekarkkeja sen kummemmin ajattelematta, nyt hörpin teetä, ei tee mieli mitään ja toivon että ällöolo (joka sokerista, suolasta ja rasvasta, aina tulee veti sitä paljon tai vähän) ymmärtää häipyä ennen kuin käyn häivyttämässä sen vessassa. Öyh.

Olen äitynyt taas stressaamaan. En ole juurikaan ollut kotosalla oman paskan tietsikan ja turvallisten crisp'n light pakkausteni luona, ja muun hyvän ohessa otan x:ttä viikkoa matsia erään ihmisen kanssa josta pidän varsin vähän. En käsitä mikä tarve hänellä on työntää nenäänsä elämääni kun minä pidän omani mahdollisimman kaukana hänen asioistaan (tosiasia joka voi hyvinkin muuttua jos hän ei käsitä jättää minua rauhaan), mutta se on ikävää ja juttu ottaa likaisia piirteitä. Mikäpä piristäisi kevätmasennuksen keskellä enempää. Mutta pientä päätäni ahdistaa tietää että joku haluaa sille pahaa, joten nyt katsellaan painajaisia kaatuvista veneistä ja hukkuvista lapsista (jos joku harrastaa tulkintaa niin antaa tulla).

Tuo nälkätaiteilijamoodi saisi minun puolestani jäädä päälle. Paahdoin hommia, lysysin varmaankin aika traagisen näköisenä soffalla kun en jaksanut keskittyä ja jatkoin taas, viimein punkkupullon voimin kun kävi vituttamaan. Niin, ja hinkusin kaikkea (punkkua vähäkalorisempaa) mihin koskaan olen ollut addiktoitunut, kuten kunnon kärsijän tulee. Sellainen voisi ihan oikeastikin vähän vähentää tätä ruhoani, joka alkaa pikkuhiljaa ottaa sietokyvylle. Inhoan tätä, että näytän keskiverrolta pullamössöopiskelijalta. Ei sillä ettenkö olisi sellainen, istun päätoimisesti ja "käytän aivojani", mutten silti haluasi. Sen verran saisi ihmisellä olla itsekunnioitusta että raahaa perseensä lenkille kun siihen on huutava tarve. Mistä puheenollen voisin tehdä niin juuri nyt.

Tuttu tunne, nimeltänsä REPSU

Toisin kuin täydellisessä maailmassa pääni sisällä oikeassa elämässä asiat lähtivät menemään, varmasti kaikkien suureksi yllätyksekseni (...) taasen päin persausta. En tehnyt keskiviikkona enkä eilen treeniä joka piti tehdä, katsoin viisaammaksi tuijottaa teeveetä senkin ajan. Eilen potututti, joten söin siinä sitten yhtä ja toista paskaa mitä kukaan ei kaipaisi vatsaansa. Tänään läskittää, ja mietin miten pirussa sitä ihminen ehdoin tahdoin petaa epäonnistumistaan. Ei huvita lähteä lenkille, ei huvita tehdä treeniä, ei huvita venytellä, huvittaa ahmia kunnes taju lähjee. Eli hyvä päivä vetää itsensä kiikkuun karkkipussiköyteen, hm?

Ja kyllä, skitsoan ja stressaan yhdestä, pienestä epäonnistumisesta. Olo on paksu, en tiedä mistä kiskon itseluottamusta onnistua, tämä ei etene mihinkään jaadajaada, mutta nyt otan silti itseni kasaan, hengittelen rauhassa, lähden illaksi duuniin turvaan ja huomenna on parempi päivä taas. A vot ja hei hei.

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa neuroottisin

Tänään olen syönyt ihmisiksi, eilen ahmin vähän ja toissapäivänä paljon. Mietin tuota syntiruoka-asiaa, haluaisin avata suhtautumistani siihen ja tiettyjen ruokien ahmimiseen, jos se vaikka auttaisi normalisoimaan ne. Koska aikuisten oikeasti, ihmisellä ei ole ruokia joita hän ei, vailla lääketieteellisiä perusteluja vain "saa" syödä. Niinpä ostin ihan kiusakseni muutamia juttuja joita yleensä välttelen, niiden joukossa jauhelihaa (eikä siis mitään paistijauhelihaa tällä budjetilla) josta tulee huomenna soppa. Keitin sen, ja tunsin vanhan neurootikkoni heräilevän tuntiessani melkein vahingoniloista tyydytystä nyppiessäni jähmettyneitä rasvakikkareita liemen pinnalta. Hahhah, siinähän lihotatte roskista! Vierastan toisaalta pilkunhalailua, siitä tulee sama fiilis kuin silloin joskus kun laskeskelin huolissani puolikkaita kaloreita, toisaalta touhuaminen vie ajatuksia muualle. Ruokailujen väliset ajat kuluvat nopsaan kun fiksailee iäisyyden työpöytää tai meikkilaukkua tai kuivakaappia järjestykseen. Ja se on mahdottoman turvallisen tuntuista kun meinaa angstituttaa.

Mutmut, olen huomannut jotain huolestuttavaa. Kävin lukemassa ihan oikeasti terveytensä takia laihduttajan blogia (niistä saa usein terveitä herätyksiä). Hän kirjoitti omakuvasta ja mielikuvaharjoittelusta, ja pienen punastelun jälkeen totesin, etten oikeastaan tiedä miltä näytän. Puhumattakaan siitä, että tietäisin miltä näytän tavoitepainossani, tai miltä oikeastaan haluan näyttää (kun Keira Knightley ja kamut jätetään pois laskuista). Tiedän miltä näytän alipainoisena, ja tiedän etten näytä nyt siltä. Luulen tietäväni myös, etten halua näyttää alipainoiselta enää uudestaan. (Ehkä.) Olen ottanut itselaukaisijalla kuvia, mutten sietänyt katsoa niitäkään kertaa enempää. Asiat ovat niin onnellisesti, ettei kämpässämme ole kokovartalopeiliä, ja näin ollen voin olla tyytyväisen tietämätön ulkonäöstäni. Mutta, se ei ehkä auta jos haluan muuttaa olemustani, ja tietää mitä muuttaa siinä.

Niin. Miten kuvittelen onnistuvani muuttamaan ulkonäköäni mieleisekseni jos en tiedä mitä haen? Tai mitkä ovat lähtökohtani? Perkele eihän tämä tee lainkaan järkeä. Laihduttaminen oli paljon mutkattomampaa viisitoistavuotiaana. Se oli hieno juttu teinihäröilyssä, päätti laihtua ja niin laihtui, itsensä ja elämänsä peilistä katsominen kun on sen ikäisille vielä vapaaehtoista.

Tee lupaus, pidä se

Olen nyt virallisesti laihiksella (paitsi siis jos joku oikeassa elämässä kysyy, tietty). Tein painotavoitteet, liikuntasuunnitelman, kunnon edistymisen suunnitelman, koko hässäkän. Olen oikeastaan aika innoissani siitä, vaikka pelkään ahmimista. Olen hyssytellyt ahmimista ehkä liikaakin, periaatteella jos en ajattele sitä, en tee sitä. Se ei surku kyllä toimi. En voi yhtä kaikki lakata ajattelemasta ruokaa, ja jos ajattelen ruokaa, ahmimiskohtaus hiippailee aina jostain puskasta pilaamaan kaiken. Samalla se on meizör-jarru tämän onnistumisessa, koska edes vanha rektikkopääni ei onnistu saamaan minua olemaan kiltisti kovin montaa viikkoa jos ahmin kaiken aina takaisin. En halua olla ahmimishäiriöinen, en halua potkia uinuvaa anoreksiaani enää hereille päästämällä olemukseni lössähtämään, en halua pelätä lempifarkkujen vetämistä jalkaan. Pieniä, tärkeitä juttuja, jotka ehkäkenties voisivat auttaa projektin onnistumisessa.

Koitin miettiä miten ahmimismomentin saisi ulos yhtälöstä, menestyksettä. En halua laittaa ahmimisesta rangaistusta (koska pian olen tilanteessa jossa en ehdi suorittaa edellisiä alta seuraavien puskiessa päälle), en halua painaa sitä villaisella, en halua järjestää 'ahmimispäiviä' koska ne ovat yleensä johtaneet ahmimiseen etukäteen. Voin syödä aamupuuroa ja lämmintä ruokaa ja iltapalaa, se tuskin lopettaa sitä. Voin 'sallia' kaikki ruoat (niinhän teen nytkin), mutta niin kauan kuin en osaa sorkkia ajatuksistani 'pizza-on-pahasta' kohtaa pois, ne tulevat olemaan ja pysymään syntiruokina, amen. Ja tulen ahmimaan niitä, jos niikseen on. Niinkin hullu ajatus kävi mielessäni, että yrittäisin oppia elämään ahmimisen kanssa. Niin huonosti asiat eivät kyllä vielä ole.

Jotenkin tylsä olo. Haluaisin muuttaa radikaalisti ulkonäköäni, suhdettani siihen, suhtautumistani ruokaan, mutta elämässäni ei ole kimmoketta muutokselle. Väännän motivaatiota kesästä, lomasta, juhlista, mutta se jokin, joka oikeasti muuttaisi tomumajani koostumusta puuttuu. Laitoin pudotustavoitteekseni puolet all time favourite tavoitteestani, painon, jossa pysyin pitkään pitämättä. Ihan rehellisesti ottain haluaisin siitä vielä toiset viisi kiloa alaspäin, mutta nyt sellainen tuntuu hyyvin kaukaiselta. Miksikö? Siksi etten osaa kuvitella itseäni siinä, vaikka pitkään painoin senkin verran ja tiedän näyttäväni (ja olevanikin mittojen mukaan) hyvältä ja terveeltä.

En koskaan kuvitellut olevani tilanteessa, jossa näyttäisin hyvältä ja terveeltä kymmenen kiloa laihempana. En myöskään uskonut, että joutuisin myöntämään kieltäneeni sen. Nyt joudun.

Takaisin vaikka missä

Ensimmäiseksi anteeksi teille rakkaille lukijoille jotka männä kaksiviikkoisen aikana olette turhaan klikanneet blogiani päivityksen toivossa. Ja Piharatamo, kiitos, yritän kirjoittaa enemmän kunhan tästä nyt taas noustaan. Olen tässä välissä lähinnä ollut kipeänä, edellisen jälkeisenä uusiuttanut vanhan vatsaongelmani, syönyt puuroa ja säälinyt itseäni (minkä lieveilmiönä elänyt jumalattoman siivottomassa kämpässä ja ollut niin rakastunut Miehekkeeseen että tolkku oli mennä kun hän tuli kokkaamaan ja siivoamaan). Joten katsoin kaikkien parhaaksi pitää pienen tauon.

Syömisen opetteluni viimeisen kahden kuun aikana ei sitten ottanut tuulta edes loppumetreillä. Päin vastoin, homma tuntui menevän koko ajan hullummaksi, joten tein ahmimishäiriöisen vihoviimeisen, tyypillisimmän, pahimman mokan, totesin, että antaa mennä sitten kun on mennäkseen. Lopputulos järkyttää itseänikin. Oloni on paksu, kankea, ja kuten mainittu, vatsani on tuhannen sekaisin mikä ei lainkaan helpota asiaa. Niinpä ohjelmassa seuraa ahmimishäiriöisen ehkä toisiksi riskialttein potentiaalinen moka, laihis. Makasin viikon sängyssä (tiedoksi ketkä ette ole kokeilleet, vetää muuten rapakuntoon), ja siinä oli liikaakin aikaa miettiä ennen kaikkea sitä miksi olisi mukava olla sen painoinen kuin haluaisi, ja ennen kaikkea ei sitä, miksi normaalipainoisen painon pudottamisessa ei ole järjen hitustakaan.

Mutta mutta, uudenvuoden lupaukseni laihduttamisen jättämisestä on siis tullut noloon loppuunsa, ja projekti 'housuihin kesäksi' tulee tilalle. Yritän pitää homman aamupuuroa - lenkkejä - kuntoilua - jaadajaada terveyslinjalla, vaikken ihan oikeasti taida olla kovin hyvä siinä. Päätä paineistaa vain nyt niin tolkuttomasti läski!läski!läski!-ajatukset joka kerta peilin edessä tai pukiessa tai riisuessa, etten tiedä miten päin olisin. Pakko tässä on jotain ottaa tehdäkseen.

Ja kyllä, ahmituttaa, ja paljon.