Kaikki kunnossa?

Ahmin tänään. En kauheasti, siinä tonnisen (päivärajakaan ei taida ylittyä kun nyt ei tee mieli mitään), mutta mikä kaloreissa vähemmän se hitutuksessa ilmeisesti enemmän. Ihan semmoinen perus valkea leipä-rasva-sokeri ahmi (en ollut kotona, mikä helpotti vähän), ei onneksi mitään sen pahempaa, mutta en ymmärrä miksi hitossa sen piti taas karata käpälästä. Tiesin, että kiusauksia olisi edessä joten olin syönyt ennen sitä, olin valmistautunut henkisesti, en ollut väsynyt (toisin kuin nyt sen jälkeen). Ärh.

Syytän koko älyttömyydestä sitä, että ajatukseni ovat kokoilleet taas mukavan tuulenpesän, enkä pysty keskittymään kunnolla. Mietteet pyörivät kehää välillä hoitamattomat hommat - olenpas huono ihminen - satunnainen joskus saatu kritiikki (älkää jooko kysykö miksi vatvon sellaisia) - laihdutus - ahmiminen.

Mietin, että olisin pitänyt mietiskelyn kokonaan pois tältä blogilta (se on, jos mahdollista, vielä häröilyäkin henkilökohtaisempaa), mutta kun kerran on aloitettu niin miksei sitä jatkamaan. Lisää naurua maailmaan jos ei muuta. Niin, jos ei vielä ole tullut ilmi käyn usein ja helposti kierroksilla mikä on syynä siihen että harjoittelen ajattelematta olemista. Olen huomattavasti parempi pitämään ajatusoksennustuokioita kaikesta mitä sillä hetkellä pidän paskana, joten se on vähän myös vastapainoksi sille. Nyt se ei ole onnistunut kunnolla moneen viikkoon. Mietin vaivaavia tai levällään olevia juttuja melkein joka ilta, mutten jaksa keskittyä mielen pitämiseen käyttökelpoisena. Mikä saa pohtimaan maailman pahuutta kahta enemmän ja vie koko ajan kauemmaksi kaikesta järkevästä. En saa ajatuksiani irti, ja se väsyttää.

Opiskelukaverini kysyi vähän aikaa sitten onko kaikki kunnossa (kaikki on tietysti kunnossa, helmikuu vain vituttaa). Olen kuulemma poissaoleva. Emme ole kovin paljoa tekemisissä, ja vasta silloin tulin ajatelleeksi, etten ole jutellut hänen enkä kenenkään muunkaan kanssa pitkiin aikoihin paria sanaa enempää. Olen heittäytynyt vielä tavallistakin epäsosiaalisemmaksi huomaamatta sitä edes itse.

Voisin välittää siitä enemmänkin. Se saattaisi olla hyvä.

Joskus tekis toisinaan sitten taas ei

Tänään on herkkupäivä. Mietin koko viikon mitä mahtaisin ostaa, kun ei tarvitse katsoa ruuan terveellisyyttä. Viimeisin veikkaus oli Doris-keksit ja jäätelö, vaikka niillä kerjääkin ahmimiskohtausta. Ja kalorirajakin on korkeampi kuin muina päivinä. Olin siitä ihan fiiliksissä perjantaihin asti, kun kalorirajatkin pysyivät (kyllä sen kaksi tonnia ahtaa ahmimatta kun vähän yrittää). Riemua ei pilannut lihominenkaan, sillä suureksi hämmästyksekseni painoni on pysynyt samassa. Mutmut. Minun ei tee mieli syödä. Ei tehnyt eilenkään (saattaa olla jokin yhteys siihen, että ahmin aamupäivällä melkein kilon uuniperunoita). Suklaata, Rocherin palloja tekisi mieli, mutta niitä ei nyt juuri satu olemaan kaapissa, eikä kyllä budjettia ostaakaan.

Tänään oli myös kauppapäivä (käyn kaupassa 1-2 kertaa viikossa, paitti jos tulee ahmimisreissu), jotta voin ostaa jotain kivaa. Ja mitäkö kivaa sitten ostin? Haahuilin kaupassa hyllyltä hyllylle, keräilin innottomasti (yleensä rakastan ruokakauppashoppailua) ensi viikon ruokatarpeet koska kerättävähän ne oli, ja yritin miettiä jotain kivaa. Koska vitutus on suuri jos herään huomisaamuna siihen, että tekisi ihan hirveästi mieli kauralastuja, ja sitten yrittäisin näkertää niitä yksi kerrallaan koko viikon tai odottaisin uutta herkkupäivää. Mutta edes keksihyllyltä ei löytynyt mitään. Lopulta otin litrajäätelön ja painuin kassalle. En edes vilkaissut "viimeistä viettelystä", kassan päätyhyllyn karkkeja, matkalla. Yökötti. Latoessani tavarat hihnalle melkein hävetti. Miten minä voinkin näyttää näin hinkuterveeltä, itsestään huolehtivalta, säästäväisesti ja terveellisesti elävältä opiskelijalta. Ruisleipää, kurkkua (sikahintaista btw), ruismakaronia, jogurttia (vähärasvaista), näkkileipää, ekokananmunia, kevytlevitettä (pieni rasia), hedelmiä, tomaatteja. Ja se jäätelö, josta myyjä hymähti (sunnuntaipalkalla voi ilmeisesti hymistä) sen olevan hänenkin lempijäätelöään. Ei kulmien kohotusta roskaruokavuorelle (tai naismyyjän kyseessä ollessa joskus "sinäkinkö"-hiljaisuutta), ei 'hei sä ostit nää samat mun viimevuorollakin'-katsetta, pikemminkin voi vittu jotkut on terveitä pikku herranterttuja-pankilta ei luotolta eiksnii. No ei se oli tosi kiva kassa.

Kotona katselin terveysruokavuortani ja mietin, mitä ihmettä tapahtui. Ja miten saan tämän pysymään. Siitä kun minulla oli tällainen olo, kun tuntui tarpeettomalta ahmia, on aika lailla aikaa. Raavin päätäni ja tulin lopulta kököttämään koneelle koska en keksinyt mitään tekemistä. Mitä sitä tekee koko sunnuntain jos ei halua laittaa ruokaa, syödä, käydä uudelleen kaupassa, katsoa telkkua tai urheilla pakonomaisesti? Ehkä virkkaan lisää sitä mekkoa joka ei valmistu varmaan ikinä.

Ja niin, eilen kalorit jäi potuista huolimatta alle. Heittelin parisatasia taulukkoon (kyllä, saan kiksejä exel-taulukostani) kaakaosta jamistäkin, että sain kalorit "täyteen". Huijausta. Mutta näyttää hyvälle. Toivottavasti tämä ei enteile mitään mässäysputkea, koska omasta puolestani voisin jatkaa tällaista maailman tappiin asti.

Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.

I'm blue dapadii

Kuten katsottavissa, nyt iski joku hinku siniseen, joten blogi vaihtoi väriä ainaskin vähäksi aikaa. Sininen on ihana, jotenkin niin (kevät)talvinen.

Ensimmäinen syömispäivä jopa onnistuneesti takana. Koko ajan on ahmimisolo kun syö vähän väliä (kahden tonnin syömiseen saa muutes rampata alvariinsa jääkapilla), mutta laitoin kaikki annokset valmiiksi ja keskityin lopettamaan kun piti kaikki kuusi kertaa ja menin pois keittiöstä syömään joten homma pysyi näpeissä. Oikeastaan tämä syömisen kanssa räknääminen on ihan hauskaa, tepastelin Bree van de Kamp-tepastelua puoli päivää pitkin kämppää sörssäämässä soppaa ja salaattia laulaen kämppisten ratoksi Kitkeriä Neitsyitä. Mittasin, laskin reseptien kaloreita, hermoilin jääkaapin, tomaatit, näkkäripaketit järjestykseen, touhusin touhusin touhusin kunnes nyt on ilta ja voin käydä nukkumaan ja toistaa saman huomenna. Onneksi touhuamista riittää, eläköön tekemisen euforia! Neljä päivää. Sunnuntai on herkkupäivä, jos pysyn sinne saakka ahmimatta tai lopettamatta syömistä, aivan sama vaikka järsisin yhden päivän multia kukiltakin.

Kalteva keskitie

Yllätys-yllätys, Miehekkeen vierailusta jäi pienoinen ahminta päälle (vaikkas oli älyttömän ihanaa ja möllötettiin vaan karkkia syöden mikä teki hyvää, olisi luullut riittävän mutta ei). Tässä on syömisten kanssa aika mennyt tasaisesti alas kieppuessa, ja kun viimein sain otetta mistään, vaaka oli ehättänyt lukemiin jotka ovat tuttuja niistä pahemmista painajaisista. Ei ole tämän huoneen seinät taas vähään aikaan sellaista skitsonäytöstä nähneetkään. Pulssin tasaannuttua en ole syönyt juurikaan mitään, vähän hapankorppua ja kurkkua kun hatuttaa taas niin vietävästi.

Mutta päätin nyt ruotuun palattuani ottaa lehmää sarvista ja yrittää taas hetkeksi lopettaa tämän pelleilyn. Tänään en syö kun ei haluta, mutta huomiselle minulla on hieno, tervehenkinen ja täysipainoinen ruokasuunnitelma odottamassa, ja tarkoitus olisi nyt helmikuun ainakin suunnitella päivän ruuat etukäteen. Mutta varsinainen pommi tulee tässä: käväisin katsomassa energy.netistä energiantarpeeni, jonka heidän mukaansa pitäisi olla 2200 kcal (mitäv...!!!) , eli, huomenna pitäisi syödä semmoinen paritonninen. Se on muuten ihan helvetikseen ruokaa. Paitsi jos on ahmimiskohtaus.

En ole ihan varma onko tämä sitteskään hyvä ajatus. Osaan syödä vähemmän, ja osaan syödä aika tavalla enemmän kuin 2000 kaltsukkaista, mutta en käsitä miten saan sen skitsoamatta alas vatsaani joka alkaa kohta kerätä onnitteluja ja kyselyjä lasketusta ajasta, päätymättä yhdelläkään päivän ruokakerroista (joita muuten on kuusi) ahmimaan. Kai tässä on alettava ihmiskokeilemaan miten saisi määrät pysymään suunnitellussa ja syödyn ruuan sisällä ja pään riittävän tyhjänä ettei mene kalorienlaskenta taas ihan neuroottiseksi.

Vaan en ole edelleenkään laihiksella. Olisi tosi fantsua jos syömisten tasaaminen veisi pahinta turvotusta mennessään, mutta onnistuin päättämään järkytyksestä huolimatta, että varsinainen laihdutus alkaa aikaisintaan maaliskuussa. Ellei ihan romahda katto niskaan. Hah! Siitäs sait, ilkeä peilipeikko. Läskit pysyy.

Ohi on!

Alkuvuoden Veerantappoputki on nyt jotakuinkin kasassa, ja voin rauhassa vetää lonkkaa koko viikonlopun. Wiih! Jo oli aikakin, alkoi kiristää jo muuallakin kuin vyötäröllä. Ja niin, syömiseni ovat ihan päin helvettiä, alan pian käyttää itsestäni näitä norsu-valas-tankki -kategorian ilmauksia, mietin laihduttamista aina kun nukun tai syön (jälkimmäinen on hiukka irvokasta- mättää sapuskaa suuhunsa ja kuvitella dieettiä) mutta juuri nyt on välitys vähässä. Jos tilanne olisi toinen, ottaisin tähän äpäkän parin päivän ryyppyputken, mutta (TÄTTÄDÄTÄÄ!) Mieheke pääsee sittenkin tulemaan, joten luvassa on kaiken hyvän huipuksi paljon telkun töllöttelyä, kaupungilla käppäilyä ja hm-hm-hmmiä, jotka toivottavasti tuulettavat vähän päätäni. Awh, ratkean tähän tyytyväisyyteeni (joskin aamun ahmimishetkeen myös) ihan juuri.

No mut joo. Hyvästä yrityksestä huolimatta laihdutus rullaa mielessä jatkuvasti. En vain osaa olla ajattelematta sitä, kun vatsamakkarat pomppivat näköpiirissä. Ajattelin, että jos saisin nyt vähän päätäni ja näinollen syömisiäni rauhoittumaan, ottaisin vielä toisen kuukauden laihduttamattomuusharjoituksia, ja sitten jonkun terveen, hitaan tavoitteen maaliskuulle. Katsoo nyt. Ei tämä ole muuta kuin sitä, etten osaa olla vähintäänkin muka-laihduttamatta, muttei ole kiva olla tyytymätön itseensä tekemättä asialle mitään.

Muutes, edellisen tekstin syyllisyysoksentaminen kumma kyllä auttoi. Onnistuin keskittymään mietiskelemään asian tiimoilta, ja muistin kuinka tyhjäpääteininä päätin kostaa kaverilleni luottamuksen pettämisen ja välirikon pahentamalla silloin jo olemassa olevaa anoreksiaani (tyyliin vielä sä näet et voi tehdä noin) tehdäkseni hänen olonsa huonoksi. Ja tässä ollaan nyt, en tiedä olisiko taudinkuvassani ollut eroa ilman sitä, mutta tyhmää se oli joka tapauksessa. Ehkä sillä on jotain tekemistä ruikutusallergiani kanssa. Bittu mikä itsesääli-idiootti olenkaan ollut.

Et näin. Pitää lähtä ruokkoamaan itseni ennen Miehekkeen tuloa, näytän siivottomalta.

Vahinko kiertämään

Ja nyt kaikki kivat myötätuntoiset hyvät ihmiset ja kaverit simmut kiinni ja siirtykää seuraavaan blogiin kiitos.

Nimittäin tämä hävettää itseänikin (mikä on pääsyy siihen, että kirjoitan siitä tänne, en aio avautua siitä muualla), mutta minkäs teen. Olen huono ystävä. Paha ihminen. Paha ja vittuuntunut ihminen, tarkemmin ottaen. Rikoin tässä neljän seinän sisällä -putkeni ja suostuin kaverini kahvilapyyntöön. Kamullani on ns. ollut vaikeeta jo hyvän aikaa, ja silloin kaverit on niitä kelle puretaan ja ketkä kuuntelevät eikös niin. Niin. Ja minä kuuntelen ja nyökyttelen ja mietin ratkaisumahdollisuuksia ja näin. Nyt tarina on toistanut itseään jonkin aikaa (koko juttu jatkunut ~ vuoden), ja alkaa saada draamamaisia piirteitä (mihin tällainen voisi johtaa, ja miten huonosti se voi mennä ja miten vaikeaa hänellä on ajatella sitä ja elää sen kanssa). Hän on puhuu sen kaikille joka kerta nähdessä, ja viimeisen parin kuukauden aikana juttu on käsittääkseni menettänyt uutisarvoaan tuttavapiirissä (tilanne kun on rauhoittunut). Ymmärrän, että voi tuntua väärälle että ihmisten elämä jatkuu hänestä huolimatta, ja se, että ihmiset (vaikkeivät voi ymmärtää tästä ja miltä se tuntuu mitään eivätkä tietää miten lohduttaa/neuvoa/ymmärtää) antavat tyhjänpäiväisiä neuvoja ja menevät vaikeiksi kun hän sanoo sulkeissa olleen ääneen, tai yrittävät vaihtaa puheenaihetta. Kai se kuuluu jotenkin prosessiin. Mutta nyt draamakunigattaren (aiemmin aivan oikeutettu) show löi minullakin jauhot kurkkuun. Kuuntelin kaksi tuntia nonstop ruikutusta, tuon sulkeissa olleen kun ehdotin jotain, muutamat muuhun liittyvät valitukset ja sitä miten hän on erilainen ja erilaisessa asemassa muihin nähden.

No hyvä, se on varmaan joku vaihe, ehkä hänelle ei ole aiemmin tapahtunut vastaavaa, ehkä hän tarvitsee sosiaalista hyvitystä siitä että hänellä kävi paska mäihä, ehkä hän ei halua tehdä extraa saadakseen elämänsä uomiinsa ja haluaa vakuuttaa ympäristönsä siitä ettei se ole mahdollista.

Mutta hän kerjää sääliä. Ei enää myötatuntoa, tukea, apua. Vain sääliä. Enkä voi sietää ihmisiä (en itseäni, saati muita) jotka kerjäämällä ja toisia syyllistämällä ruikuttavat voivoita, elämä on epäreiluata, miten sinä jaksatia, ja saathan sinä puhutia ihmisiltä, joiden elämä ei ainakaan vaikuta kiinnostavan häntä pätkän vertaa (kertaan nyt vielä, juttu ei ole uusi, minusta on ihan normia ettei tilanteen ollessa paha kykene muuhun). Olin lopulta melkein koko kaksituntisen hiljaa, mikä oli ihan hyvä, luulisin, en kertonut kuulumisiani kun vuoroa ei tullut enkä ehdottanut mitään. Tunsin oloni hyväksikäytetyksi (ja voin vakuuttaa etten tunne niin usein), tuntui kuin hän olisi saanut tyydytystä siitä, että märehti kustannuksellani. Käydessäni vessassa päätin heittää hirveä hiljaa hiipivällä vittuuntumisellani ja vakaasti yrittää aloittaa keskustelua, täällä sattui yksi meihin kumpaankaan suoranaisesti liittymätön hassu tapaus ja kertoisin sen. Mutta en lopputapaamisemme aikana saanut kertaakaan suunvuoroa vaihtaa aihetta.

Sääli, se olisi saatanut piristää häntä.

Kiitos jos et lukenut tänne saakka. Tämä häiritsee minua, ja blogi on sopivan anonyymi kanava kaataa harmitus ja häpeä ja epäystävämäisyys (ihan oikeasti, tuolloin sanotaan mitä ajatellaan ja selvitetään juttu vaikka se tarkoittaisi haukkuja ja välirikkoa) viattomien sivullisten niskaan. Epäilen ihmistuntemustani ja oman ärsyyntymiseni syitä vain nyt niin paljolti, että tekee hyvää iskeä tällä näppistä. Lohduttaudun sillä, ettei sinulla ollut velvollisuutta lukea tänne asti.