Siitä puhe mistä puute

-eli hyvin syömisestä minun tapauksessani. Sen sijaan paljon syömissekoiluja rakkaampi harrastukseni, kirjoittaminen, on jäänyt blogisellani lapsipuolen asemaan. Viime vuosi oli monessa suhteessa varsin paska, mutta yksi oikein hyvä asia siihenkin mahtui. Nimittäin jo useamman vuoden jatkunut kirjoittajanblokkini alkoi hiljalleen avautua. Siinä on varmaan joku riutuva taiteilija –asia, kun menee riittävän huonosti ryhtyy pää tuottamaan oman leipänsä. Keväällä, sekoiltuani aktiivisesti syömisteni suhteen kahdekan kuukauden putken (siitä joskus lisää), aloitin ensimmäisen novellini sitten talven 2006. Vaikka sekä se viimeinen, että tämä uusi olivat aika huonoja, elin hyvän tovin vain siitä että ylipäätään kirjoitin taas. En ole kovinkaan luovalla alalla enkä ehkä luova muutenkaan, mutta päästäni puuttuu varatie jos kirjoittaminen ei onnistu. Niinpä työstin sitä onnetonta novellinpoikasta yötä myöten kuin hyvääkin hengentuotetta, kunnes uskoin voivani jättää sen hetkeksi rauhaan ja palata sen pariin taas. Sen jälkeen olen säännöllisesti rustaillut parisivuisia ja parannellut vanhoja.

Kirjoittaminen on ainoa asia, jossa –ehkä kärsivän taiteilijan inspiraatiota lukuun ottamatta- syömishäiriöllä ei ole sijaa. En kirjoita siitä, enkä yleensä mihinkään siitä liittyvästä, en tunteistä joita se nostattaa, eikä hahmoillani yleensä ole syömisongelmia. Se on todellinen loma siitä, mikä ehkä selittää sen miksi olen tavallistakin takakireämpi kun rustailu ei onnistu. Kun viime vuonna kärvistelin laksatiivien aiheuttaman kroonisen suolistoärsytyksen, veriripulin, kilojoulien laskemisen (riittävän pitkälle mentäessä siirryn niihin) ja muun kivan kanssa, kirjoittaminen antoi hetkeksi muun prioriteetin ja tarkoituksen. Ja se oli pirun kivaa se.

Kirjoittamisella vain on yksi huono puoli vaikkapa juoksemiseen verrattuna. Siihen tarvitsee inspiraation (älkääkä saivarrelko, juosta voi hampaat irvessäkin hyvin, kirjoittaa ei). Kun leikin normaalia, tai kun olen riittävän neuroottinen, inspiraationi katoaa. Sääli, että olen huono roikkumaan siinä välimaastossa. Siihenkin terve elämä –kuurin (joka tässä mainiten on alkanut aika hämäläisesti) toivon auttavan. Kun voi keskittyä kunnon nostamiseen ja painon pitämiseen, eikä laihtumiseen, ahmimiseen tai sen estämiseen, voisi ajatuskapasiteettia riittää myös kirjoittamiseen.

Pienen tolkunnoksen jälkeen

Olen suunnannut nyt kaikki liikenevät voimavarat syöpöttelyn estämiseen, ja tähän asti se on ollut menestys. Vedin eilen väkisten puuroa, luumuja sun muuta perusjuttua ja välttelin yksin syömistä parhaani mukaan. Olin kertas kaikkiaan kuuppa niin seis nukuttuani parisen yötä vain muutamia tunteja (stressaaminen valvottaa minua aika pahasti, mikä ei ole ainakaan stressiä vähentävä tekijä), etten uskaltanut jäädä yksin minkään ruoaksi kelpaavan kanssa. Minulla oli koko päivän sellainen hassu tykyttävä olo, kävin aivan ylikierroksilla huolimatta siitä, että tuskin muistin toista nimeäni. Hoidin miljoona pikkuasiaa, ja kun en saanut luettua, lähdin vetelehtimään kaupungille ostaakseni kaverille synttärilahjan. Lahja löytyi liiankin nopeasti, joten (koska budjetti oli tiukka ei voinut ryhtyä shopittamaan) käytin 45 minuuttia valitakseni meikinpoistoaineen ja oikein söpöt rihkamakorvakorut. Mutta taktiikka toimi. Sain ajatukset pois niin syömisestä kuin syömättömyydestäkin, ja kotiin tultuani otin vain vähän leipää ja join paksun kaakaon liköörillä joka sammutti minut seuraavaksi kymmeneksi tunniksi.

Koska en oikein luota itseeni vaikka olenkin jo täysissä sielun ja ruumiin voimissa, otin käden ulottuville myös valtaosan syömättömyydenedistysarsenaalistani. Helpotuksekseni paino lähenee jo normaaleja lukemia (enpä ole juuri syönytkään), mutta haluaisin niin, että tämä terveyselämäkuuri onnistuisi. Ja vuorottainen paastoilu ja ahmiminen ei ole terveellistä. Eikä poistä edes selluliittia. Eli se on täysin TURHAA.

Käytän aika surutta dopingia mitä tulee syömisen vähentämiseen, on kuitenkin helpompaa syödä oikeaa ruokaa vaikkei tekisikään mieli kuin olla ahmimatta kun kädet hamuavat jääkaapin ovea. Niinpä tälläsin hädän varalta keskelle pöytää näkösälle jydymmän suuveden, vesipullon ja valikoiman pillerihyllyltä peräisin olevia valmisteita, joita en sen kummemmin ryhdy tässä esittelemään. Kävin rauhoituskävelylläkin, ja olin mahdollisimman pitkään yliopistolla, joten syöminen on pysynyt kuosissa. Loppupäivän ohjelmassa on siivousta (olen intohimoinen kaapinjärjestelijä, vaikken muuten piittaakaan siisteysnipottamisesta) ja kauneudenhoitoa, niihin menee aikaa mukavasti jotta voi taas käydä nukkumaan. Ja totta tosiaan, minulla on VAPAAILTA. Tämän viikon ainoa, jei. Minulla on sitä varten yksi olunenkin, jonka juon jos olen päivän muuten kunnolla. Näin se homma etenee.

Punnituspäivän jälkeinen krapula

Eilen punnittiin, ja vaa’an mukaan taannoinen ulkonäköahdistukseni ei ollut täysin vailla perusteita. Olen lihonut. Viikonloppuna kävi pikku työtapaturmat myslipaketin ja pastakattilallisen kanssa mutta muuten olin oikeasti tosi esimerkillinen. Niinpä mieleni sopukoissa toivoin, että flunssaruokahaluttomuus olisi tasoittanut ne. No, sitä iloa ei minulle suotu. Voi mikä se vee-alkuinen sana nyt onkin.

Silloin kun minulla ei ole olen-normaali –päivä, eli yleensä, minulla on kaksi tapaa reagoida painon muutoksiin. Normaali-päivinä en reagoi mitenkään, muuten joko vähentämällä syömistä koska
a) painonlasku on pääsemässä hyvään vauhtiin (heh) tai
b) itsekuriton paksukainen olet lihonut taas,
tai ahmimalla ennemmin tai myöhemmin koska
a) ahdistun painon noususta ja peli on jo menetetty joka tapauksessa tai
b) olen ollut liian monta päivää liian vähällä ruoalla, mistä ei seuraa hyvää.
Tänään vaihtoehto 1b), ruoka ei maistunut kun se luku kummitteli silmien edessä. Natustelin leivän, kipollisen ruispastaa ja kourallisen viinirypäleitä, ja koska vaihtelu virkistää, kävin kahdet treenit. Treeneri, eikä sen puoleen kaikki muutkin näyttivät niin pikkuruisilta takamukseni vieressä, ja minusta tuntui, että saatoin nähdä selluliitin housujeni läpi. Vedin tyynesti vatsaa sisään lakanapaidassani ja hikoilin. Puolenyön aikaan, kun aloin jo lähestyä romahtamispistettä –luin pikkutunneille tämänpäiväiseen tenttiin, joka ohimennen sanoen meni pirun loistavasti- kävin väsäämässä kaakaon ja neljänviljanvelliä. Ja vedin pihlajanmarjahilloa purkista kunnes vesi kiehui ja oli pakko tulla takaisin lukemaan.

Sinällään ei aihetta piipata eilisestä, mutta tästä seuraava vaihe on yleensä se ahmiminen. Vartekin nuo yötä myöten pänttäilyt ovat huono homma, on vain ajan kysymys milloin pääni käy nukkumaan ja massu ottaa ohjat. Että hyvin lähti liikkeelle tämä terveyselämä. Suoraan ikkunasta pihalle heihelei, näemmä.

Paluu arkeen ankeaan (ei kuvia näet, nettini teki tenän ja päivittelen satunnaisista langattomista)

Sain tässä tilaisuuden tarkastella ulkoista olemustani auringonvalossa. Sekä julmankalpea iltapäiväaurinko että kunnon peili puuttuvat omasta kämpästäni, mikä hetken itsetutkiskelun perusteella ei ehkä ole huono juttu ollenkaan. Koin pienen järkytyksen. Teiniakneni, joka edelleen nostaa päätään kun stressaannun (ja kukapa ei stressaantuisi katsoessaan selluuliittejaan hyvässä valossa), punoittaa leuassa ja otsassa, ihoni on kalmankalpea, hiukset ovat lepsahtaneet pipokampaukseen ja mikä musertavinta, ylös jalkojani sitkeästi kipuava kuviointi on vallannut pari senttiä lisää tilaa. Olen kertakaikkiaan syksyinen ilmestys. Kun minulla oli koko viikonloppu aikaa ajatella (tästä tulee hyvä), päädyin väistämättömään lopputulokseen: vihannes-vitamiini-liikuntakuuri kuusi viikkoa (joo, siksi että telkussakin on aina sen aikaa…), ja oikeaa ruokaa niiden pussikeittojen sun muiden tuplasuolattujen mukalounashärdellien tilalle. Tappavat viimeisetkin uusiutuvat solut ihosta.

Olkoonkin, etten tajua mitään muodista ja sensemmoisesta, ja käyn kampaajalla ehkä pari kertaa vuodessa tai miten rahatilanne antaa myöten, mitä tulee ruumiiseeni, on tunnustettava, että olen turhamainen. Itseasiassa aika raivostuttavan turhamainen. Mutta koska olen myös huomattavasti siedettävämpi niin itselleni kuin muillekin saadessani höseerätä ulkonäköni kanssa edes vähän, se minulle suotakoon. Sitä paitsi se luullakseni kulkee suvussa. Olen oppinut sietämään tosiasioita kuten eräistä pitkäaikaisista ravitsemuksellisista ongelmista johtuvia huonoja kynsiäni ja hiuksiani (mikä tosin ei estä minua sitkeästi yrittämästä muuttaa kohtaloani öljyhoidoin). Mutta sitä, että outokumpuni kasvaa mitä useampia vuosia istun pänttäämässä, ja ihoni huononee nörttiytyessäni samaa tahtia, sitä en vielä ole oppinut sietämään. Täytyy sitä pitää itsensä naisena kuitenkin.

On viheliäistä huomata muuttuvansa suuntaan, jota on pyrkinyt välttämään sairauteen asti. Siinä on vähän puun ja kuoren välissä, jos en tee asialle mitään, olen tyytymätön ja lisään ulkonäköahdistustani, mikä ei ole terveenä pysymisen kannalta yhtään hyvä. Jos taas yritän muutosta parempaan, tuskin tiedän itsekään olenko terveissä rajoissa vai lipsunut anoreksian puolelle. Itse asiassa en ole ihan varma, miten laihdutetaan olematta neuroottinen. Sitä paitsi, en ole ylipainoinen, ehkä vähemmän timmi kuin joskus mutten ylipainoinen. Eli tämä ei ole laihdutuskuuri, eikös niin. Ihan vain, no, kuntokuuri, ehkä.

Sick and wrong

Tauti sen kuin pahenee. En muista milloin olisin ollut näin monta eli viisi päivää kipeänä, joskin itseäni saan syyttää. Voidessani eilen hetkellisesti paremmin päätin reippaana ja rahattomana kävellä asemalta Miehekkeelle. Nyt pikku mikrobit tanssivat ripaskaa särkevässä päässäni, ja minua hituttaa aika armottomasti. Tyhmyydestä sakotetaan. En jaksa hajoilla edes siitä, etten ole liikkunut (sitä huonosti ajoitettua kävelyä lukuunottamatta) sitten sunnuntain. Enpä ole ihmeemmin syönytkään, kun kaikki maistuu räälle (paitsi Miehekkeen eilen leipoma leipä, miten noin taitavia miehiä onkin olemassa <3 ). Mutta lippu korkealla, en nimittäin ole ahminut viime lauantain jälkeen (jos padallista kanaviillokkia ja litraa laihaa vaniljakiisselliä voi sanoa ahmimiseksi -juuh), ja Miehekkeen ollessa läsnä pysyn toivottavasti viikonlopunkin poissa pahanteosta (aion nimittäin vakaasti parantua huomiseksi joten ruokahalun comeback on odotettavissa).

Kun kouluilu pää täynnä räkää onnistuu huonosti, mitäpä sitä moderni nainen tekee paitsi istuu tietokoneella. Kävin kiertelemässä muutamilla teinisyömishäiriöblogeilla, joihin törmäsin joskus viime keväänä. Aika synkkää luettavaa. Mimmit 15wee linkittävät K18 thinspovideoihin ja angstaavat. Koska minulla ei ole mitään syytä valehdella täällä, myönnettäköön, että katson itsekin thinspoja, lähinnä urheilumainoksia. On mukava katsoa kauniita ihmisiä kun itse on kaikkea muuta kuin hehkeimmillään, tai yrittää hakea voimia ahmintaputken keskeyttämiseen, tai ihan vain määritellä itselleen mitä pitää kauniina (kun edelleen olisin mielestäni tosi vetävä 45 kiloisena). Mutta tämä. Siis mitä helv.. Uskooko sh-ihmiset oikeasti tuohon "haluan olla täydellinen-laiha on täydellinen-koska kukaan ei usko että pystyn tappamaan itseni nälkään- paskaan. Tai "anoreksia on elämäntapa" ja mitä näitä nyt on. Syömishäiriöt ovat sairauksia, ja ne erottaa vaikkapa flunssasta vain se, että ne ovat psyykkisiä ja pirun pitkäkestoisia. Ja ei vittu vaikka tämä lenssu kestäisi viisi vuotta en silti ryhtyisi elämäntapapärskijäksi.

No niin, verenpaine vähän alemma nyt. Aikanani seurasin näitä paljonkin (Jodie Kidd oli muistaakseni kova sana silloin, tunnen itseni hiukka vanhaksi), kun teiniangstini ei antanut tilaa ajattelulle. Ja luulenpa hyvinkin uskoneeni noihin mantroihin. Ei ihme, että omakuvani on hiukka vinoutunut. Ei tee hyvää päälle kuunnella tuollaisia poppispiisejä illat pitkät.
Nyt häipyy meikämummo lukemaan Marguezia ja paranemaan oikein nopeasti. Tervettä viikonloppua immeiset!

Nenäblokki

Perkele. Olen sairaana. Kuten aivan kaikki muutkin. Olen pitkään luovinut tautiaalloista ilman tartuntaa joten kai tämän oli odotettavissa. Syvältä se on joka tapauksessa. Jos jotain hyvää, niin ruokahalustani ei ole piiruakaan jäljellä, eikä näin ollen huonoa omaatuntoakaan, ja ehdin sentään tehdä eilisillan treenit terveenä. Jalatkin on kipeänä, edelliskerrasta onkin jo tovi.

Ja juhlan aihetta olisi muutenkin. Söin viikonloppuna kuin pieni porsas, mutta painoa tuli viikon takaiseen sittenkin vain puoli kiloa lisää. Ja kaverin karkeista jäi hm, melkein suurin osa. Napostelin niitä aika holtittomasti lauantaina, mutta siinäpä se. Ja eiköhän parin päivän lenssuruokahaluttomuus hoida sen puolikiloisen. Ainoa todella huono puoli tässä on, että osaamatta lainkaan odottaa flunssaa buukkasin alkuviikon aivan hulluntäyteen, tarkoituksena paeta Miehekkeen luo pitkäksi viikonlopuksi. En kehtaa ruveta perumaan juttuja tällä varoitusajalla, joten täytynee ottaa burana ja kaikki mahdolliset noitakonstit käyttöön. Hituttaa vain, kun tarkoitus oli möllöttää tyytyväisenä tehoviikon jälkeen, ulkoilla ja käydä leffassa ja tehdä kaikkea kivaa pariskuntajuttua, ei maata vällyjen alla töristämässä nenää.

Taidan lähteä kokeilemaan, josko valkosipuli-liemikuutiokeitto helpottaisi tätä. Ennaltaehkäisee se ainakin kämppisten sairastumista, eivät yritä liian lähelle. Kuuluu taas, jos en saa myrkytystä.

Tänään pääsen vihdoin Vieraasta Jääkaapista. Eipä siellä (enää) paljoa ole mistä päästä, mutta tuntuu silti hyvältä mennä kotiin nukkumaan illalla. Eikä viikonloppu ole ihan niin sivuilleen mennyt kuin pelkäsin. Eilen iski ahtamisahdistus (huvitti lukea dramaattista postaustani, vaikka se kyllä oikeasti oli aika huono hetki), mutta pienen miettimisen jälkeen totesin, ettei padallinen kanaviillokkia sittenkään ole ikkunasta hyppäämisen väärti. Tai no, katsotaan nyt mitä vaaka sanoo huomenna. Mutta karkit on vielä jäljellä, ja tulee olemaan kamun tullessakin.

Vastoin tapojani olen viettänyt viimeiset neljä iltaa seurassa (olisi ollut vaarallista jäädä pitkiksi tunneiksi yksin karkkipussien kanssa). Viime viikolla oli kaiken maailman fuksihässäkkää, perjantai meni pippaloissa ja eilinen muuten vain istuskellessa. Tämä on minulta suorastaan yltiösosiaalista, mutta pakko myöntää, että oli se hauskaakin. Edes jokailtaisesta tissuttelusta seuraava jotenkin hölmö ja asiaankuuluvan turvonnut olo ei itketä ihan kauheasti. Ja mikä parasta, sain pienen rentoamisen myötä TEHOTYTTÖ-moodin päälle jälleen. Jei! Koiruudet on ulkoilutettu, pyykkikone hurisee, nippu sekalaisia velvollisuuksia hoidettu. Nyt edessä neljä tuntia lukuja ennen illan tuplatreenejä (lintsaan ensi viikolla joten täytyy tehdä varastoon), jonka jälkeen KOTIKSEEN! Aah, oma koti kullan kallis.

An apple a day keeps the doctor away?

Minun olisi aika ryhtyä henkisesti valmistautumaan alkaneeseen treenikauteen ja siihen, että olen ryhmän mimmeistä suuremmasta päästä. Tulee tuskin olemaan helppoa, varsinkin kun alitajuntani ei taida ottaa asiaa huumorilla. Istuin tässä litkimässä halpaa punkkua (sen kanssa ei voi syödä karkkia, heh, ovelaa), lueskelemassa ja rentoamassa kaikessa rauhassa. Surffaroin syömishäiriösivuilla, luin onnistumiskertomuksia, katselin kuvia ja kuolasin. Tunsin itseni lihavaksi, itsekurittomaksi, tehottomaksi, ja kaikki turhaan syödyt suupalat takoivat särkevässä päässäni. Sitten havahduin, ja suljin sivun.

Laihuus on minun huumeeni. Haluan sitä lisää kerran maistettuani, vaikka tiedänkin, ettei mikään tule vetämään vertoja ensimmäisen kerran euforialle. Kysymys on siitä, uskonko tämän tosiasian suosiolla, vai yritänkö täyspottia, joka olisi vielä ensi kertaakin parempi. Välillä mietin, ymmärränkö todella eron seitsemän vuoden takaisen ja nykyisen itseni välillä. Jos hontelo teini vielä haahuileekin koulussa ja harrastuksissa omenalla päivässä, kovaa tahtia opiskeleva ja työskentelevä nainen ei sitä tee. Vai tekisikö?

En tiedä, haluanko todella parantua, oppia elämään tämän kanssa vai lietsoa sen uuteen raivoon. Minulla on edessäni toivoakseni vuosikymeniä elämää, joiden en halua olevan sairauden täyttämät. Haluan silti olla tyytyväinen itseeni. En halua liittyä siihen loppumattomaan keski-ikäisten ”pitäisi laihduttaa 5-10-15-20 kiloa”-kuoroon.
Miten laihana sitten olisin tyytyväinen? Mitä jos en olisi tyytyväinen laihana?

Kulta, etkö haluaisi enemmän minua?

Sain todeta valinneeni surkean viikon blogin perustamiseksi, en ole ainakaan vuoteen lentänyt näin tiukkaan paikasta paikkaan. En ehtinyt vastata Miehekkeen tekstiviestiinkään yli kymmeneen tuntiin eilen, juoksin vain eessuntaas ja koitin näyttää fiksulta. Lisäksi kaveri soitti minut kämppänsä ja eläintarhansa vahdiksi toissapäivänä, eikä siellä tietenkään toimi netti. Niinpä karkasin koneineni kotosalle netteilemään ja kiroamaan tyhjää jääkaappiani jossa ei ole edes kahvimaitoa. Ja tietenkin kirjoittamaan kyseenalaiseksi iloksenne.

Sinällään minulla ei ole mitään kamujen auttamista vastaan lyhyelläkään varoitusajalla. Siihen vain liittyy tiettyjä riskejä, joihin pitäisi psyykata itseään etukäteen, ja mielellään vielä joskus muulloin kuin ollessani univelkainen, ressissä ja hitonmoisessa tenttipelkoripulissa. Kaverini on oikein kiva, samoten hänen elukkansa, eikä kämppäkään ole kaukana omastani. Mutta hänellä on paha tapa jättää vaivan”palkkaa” lapsenvahdilleen, tässä tapauksessa kaappi täyteen ruokaa, ja varmaan kaksi kiloa kaiken maailman karkkisössäyksiä. ”Eikä haittaa vaikkei niitä paljoa jäisikään, all yours”. Vittu, niitä ei jää yhtäkään, paitsi jos heitän osan näön vuoksi roskiin, sidon silmäni ja intuboin itseni loppuviikonlopuksi.

En kerta kaikkiaan kestä vieraita jääkaappeja (en meinaa kestää kämppistenkään), enkä sitä, ettei minulla ole vaakaa josta voisin seurata nousukehitystäni. Sama tulee jatkumaan viikon päästä Miehekkeen kanssa, ja olen jo valmiiksi kauhuissani. Missä välissä minun on tarkoitus selittää itselleni, että karkkia ja jätskiä saa milloin tahansa kaupasta, sen kuin käyn hakemassa, eikä kaikkea ole pakko syödä nyt!?! Ja ettei se yksi tervaleijona oikeasti ole ahmimiskohtauksen arvoinen. Jos en ole psyykkisesti riittävän vahva ottamaan vain muutamaa, en saa ottaa yhtäkään. Varsinkaan, kun en meinaa joutaa harkkoihinkaan, eikä salitreenistä ole pienintä puhetta.

En käsitä tätä. En ole rutiini-ihminen ehkä aamupalan syömistä lukuunottamatta. Stressi sekoittaa syömiseni, mutta sen tiedän entuudestaankin ja siihen osaan varautua. Tyhjennän omia kaappejani verrattain harvoin, ja nykyään saan senkin yleensä pysähtymään ennen kuin homma karkaa ihan totaalisesti (siis siihen kauraryynejä paketista –pisteeseen, lopetan yleensä muroihin ;) Mutta vieraat jääkaapit/pakastimet ja vaa’attomuus (kirjoitetaankohan sitä oikeasti noin). Minulla on ikävä tunne, että juoksen vielä pitkin kaupunkia etsimässä niitä samoja pusseja ja irtiksiä, ettei kaveri huomaisi, että oikeasti söin ne kaikki. Taitaa olla paras kadota koirujen kanssa lenkille ja palata sunnuntaina…

p.s. kuva ihan vain siksi, että kun olen rikas, minulla on tuo punainen, ja se sisältää vain oikeaa ruokaa

Nysse läks

Hyvin alkanut tehotyttökouluvuoteni päättyi eilen, kun huomasin sässiväni hyvää vauhtia pyöristäen kaiken. Kauheassa kiireessä huomasin kadottaneeni koneeltani tärkeät muistiinpanot, joiden paperiversion heitin viime viikon roskiin. Puoli tuntia aikaa löytää ne aloitin paniikkisoitot saadakseni edes pääkohdat. Ne löytyivät, mutta löytyi lakritsipussikin. Onneksi kiire oli riittävä, jotta juoksin vain kämpästä kourallinen lakuja tassussa ja toivoin, ettei kenelläkään olisi mitään syötäväksi kelpaavaa. Se toive ei ikävä kyllä toteutunut, mutta pahimmalta vältyttiin.

Koska vietin eilisillan noin viidenkymmenen sähköpostivastauksen kirjoittamisen sijaan kääntämällä ympäri konettani ja muistiinpanojani, oli tälle päivälle luvassa paljon kaikkea kivaa. Kämppä vailla siivousta, muistiinpanot levällään, pöydällä

riisi paperia sotkussa, saman verran odottamassa tulostamista, muste loppu, pyykkivuori, tuhottomasti sähköposteja, loppuviikon seminaarien valmistelut (joka ei ole ihan lyhyin homma), tentti perjantaina ja kukat kastelematta. Niinpä päätin luentomaratonin jälkeen Ryhtyä Töihin. Ryhdyttyäni siinä puoli tuntia teetä lipittäen sain lopulta homman käyntiin.

Sitten tuli seinä: en ehtisi sekä salille että tekemään hommia loppuun. Jos en lähde salille, olen huomisaamuna mursu (löysin ryhtyessäni jämäpussin lakuja), jos lähden, nukun taas huonosti ja mietin tekemättömiä hommia. Koska huomenna en ainakaan ehdi tekemään mitään ylimääräistä omatuntoinsomniaa voisi jatkua parikin yötä, ja silloin kadonnee viimeistään jääkaapin sisus. Kylmäsin päätäni,

otin kulauksen kalaöljyä (katkaisee syömisen, kulaus per karkki tehoaa takuuvarmasti. Myös ummetukseen!) ja kävin tekemässä iltapalaksi vaniljakiisseliä (jota riittää huomiseksikin koska minä en syö kaikkea tänään, jota riittää huomiseksikin koska MINÄ EN SYÖ KAIKKEA TÄNÄÄN…) jottei tarvitse koskea leipään jota syön aina liikaa.

Ja päivän valinta on: MURSU. Teen hommat, vältän kaikkia, eritoten kämppisten kaappeja ja menen ajoissa nukkumaan. En käy aamulla vaakailemassa jollei psyykellä ole Hyvä Päivä ja urheilen sitten kun urheilen. Huoh. Taidan aloittaa siitä kukkien kastelusta…

Onnea on...

...istua suihkunraikkaana jalat koholla kaksien treenien jälkeen juoruilemassa skypessä. Toisessa kädessä ruisleipänen, toisessa tiraus konjakkia.

Minä, häirikkö.

Tämä on olinpa kerran -osuus. Käsittääkseni olen pohjimmiltani jonkin sortin ahmimishäiriöinen. Muistan ahmineeni nöyryytykseen asti kykenemättä lopettamaan jo ala-asteikäisenä. Kuten monilla meistä, varhaisessa teini-iässä minullakin oli aika suuria sosiaalisia ongelmia. Kun ”tajusin” painoindeksini olevan melkein 18 (urheilin paljon mikä piti hoikkana mutta ehkä osaltaan vaikutti syömiseenikin) päättelin suuressa viisaudessani kaiken pahan johtuvan lihavuudestani ja aloin laihduttaa.

Viisitoistavuotiaaksi sain varsin rauhassa laihduttaa ja ahmia, painoni laski mutta vielä kasvuikäisellä (asia tosin korjaantui pian) sitä ei huomioitu. Kun aloin paastoilemaan ja kyttämään kaloreita –rakas harrastus- epäsosiaalisuuteni saavutti huippunsa sekä koulussa että kotona. Ruoasta alkoi tulla vanhempian kanssa tappeluita, joten söin heidän mielikseen – ja äidyin poikkeuksetta ahmimaan. Sitä seurasi kahta pahempi paastorääkki. Päätin etukäteen ahmintapäivät ja paastosin ja juoksin hulluna ennen sitä. Se toimi hyvin, kunnes ruoansulatukseni sanoi viimeisenkin YA-sopimuksen irti, ja sitä myöten kuusitoistavuotiaan ruumisparkani alkoi romahtaa.

Onnesta –tuskin fiksuudesta- olin tilanteen tasalla tarpeeksi, jotta en antanut itseni pudota kaikkein syvimpään kaivoon. Kun kroppa ei enää kestänyt, päätin mennä syteen tai saveen –ja yritin syödä. Siitä ei seurannut hyvää, meni puolisen vuotta ja kymmenen kiloa ennen kuin sain syömistäni minkäänlaiseen kontrolliin. Noita kymmentä seurasivat hiljalleen vielä viisi, ja minusta tuli normaalipainoinen. Tämän jälkeen olen yrittänyt opetella välttämään ahmimista ja syömään normaalisti, molemmat ovat edelleen vähän hakusessa. Mistä en pääse yli enkä ympäri on, etten pidä normaalipainoisuudestani ja keskivertokroppaisuudestani. Tulen toimeen itseni kanssa, rakastan itseäni, mutta tällainen perusolemus on ahdistava. Viime vuosina olen ollut useampaankin otteeseen tiukilla, ja se on aloittanut häiriöoireet, niin kunnon ahmimisen kuin syömättömyydenkin uudelleen. Tämä on aika pirun huolestuttavaa tulevaisuutta ajatellen.

En ole ollut päivääkään hoidossa mikä lienee edesauttanut venynyttä toipumista. Olen varsin pienestä kaupungista, ja perheeni ainoa heikkous on, että kaikki tuntevat vanhempani. Tyttären joutuminen hoitoon olisi ollut liian suuri herkkupala paikallisseurapiireissä, joten lopultakin vanhempani uskottelivat itselleen että selviäisin. Ja olivat oikeassa. Mitä minä nyt uskottelen itselleni on, että olen terve ja oman olemukseni herra. Sitä miksi sitten tapitan thinspiskuvia (joita muuten ohimennen sanoen ei tässä blogissa tulla näkemään) ja kyttään painoani ja suunnittelen syömisiäni, noo, normaalia parikymppisen toimintaa kai. Joten, yhtenä kirjoittamiseni suurista päämääristä onkin selvittää minä aioin elää elämäni loppuun asti.

Oma Blogi!

Eilisillan punaviiniannos oli ilmeisen riittävä, sillä sain aamulla todeta paitsi viettäneeni mukavan koti-illan myös perustaneeni vihdoin oman blogin. Vihdoin siksi, että mietin asiaa varsin pitkään. Tarvitsen keinon dokumentoida taudinkulkuani, ja se, että se on julkinen, pakottaa sitoutumaan projektiin. Syy etten näin aiemmin tehnyt on, ettei tämä ole ensimmäinen kerta kun yritän muuttaa tasaiseksi ahminnaksi ja kalorinkyttäykseksi tylpistynyttä häiriötäni.

Jos lähtee menemään huonosti, on mukavaa kun voi deletoida epäonnistuneen yrityksen kaikessa hiljaisuudessa. Sen sijaan tämä on ensimmäinen kerta, kun avaudun siitä jossain muualla kuin silppuriin päätyvillä aavitosilla. Aavitosten hyvä puoli tosin on siinä, ettei niihin kirjoittamiseksi tarvitse hypätä näin jumalattomasti sivulta toiselle saadakseen sellaista tekstiä, kuvaa ja pohjaa kuin tahtoo (en ole ihan kotonani nettiympäristössä, jupinaa). Blogin hyvä puoli taas on siinä, että nyt voin lopettaa toisten blogeista valittamisen ja tehdä itse paremmin.

Siispä hei kaikki. Minä olen Veera. Minä olen syömishäiriöinen.