Hämmentävää miten paljon joskus auttaa se että menee perseelleen

Juoksuprojekti on käynnissä ja se on kivaa. Kymppi hujahtaa jo ilman suuren suurta tuskaa, vaiks olin ihan varma että hyydyn sata metriä ulko-ovesta kun en ole sitä reenannu kunnolla. Rauhottaa päätä kanssa kun viipottaa menemään polulla.

Muuten ei oo ihan niin paljon kehumista kun vois olla, juoksun lisäksi öbaut kaikki muu on aika suurta tuskaa. Ne treenit mistä ihan oikeasti tykkään on tältä kaudelta ohi, toiset siksi etten pääse enää harjottelujen takia, toiset siksi etten kestänyt niissä enää. Ei pystynyt, kerta kaikkiaan, ja aloin oleen niitten jälkeen niin paskana (henkisesti että fyysisesti) että uskoin sit lopulta ennen kun mitään sattu. Pari kertaa sai kyllä lähtee poraten kotiin, ei ole nuppi ilmeisesti ohentunut sh:n myötä yhtään. Veetyttää. Sitä rakentelee päiväänsä jo sen kummemmin miettimättä tän mukaan, laittelee tekemisiään niin ettei tarvi kontata ja puhaltaa toisten nähden ja selitellä jotain epämäärästä ja kulettaa IcePoweria ja särkylääkkeitä baarissaki laukussa.

Toisaalta (nyt kun on päässyt alkujärkytyksestä eikä nyyhkytä kurjuuttaan ihan joka ilta enää) sairasepäily on ollut ihan hyvä pudotus maan pinnalle. Ei kestä kaikkea sekoilua vaikka olisi miten kakskytjotain. Olen yrittänyt vierottautua kaikesta sh-jutusta mahdollisimman paljon, ja siirtynyt tonne bodareitten palstoille tutkiin miten tän kanssa voi elää ja treenata jos nyt lääkäri toteaa mut pysyväisvialliseksi. Helpompi elää syömisen kanssa, kun ei kerta kaikkiaan ole energiaa skitsota siitä niin paljon. Toisaalta syön aika paskasti silleen oikeasti terveelliseen nähden mutta se on parempi kuin ahmi-oksenna-älä syö -jankutus.

Nyt menis mainiosti jos tää ongelma ottais ja katoais, ei ole mennyt syömisten kanssa näin hyvin sen jälkeen kun olin 12, olis kivaa nauttia siitä enempi.

Rauhempaa

Viime viikot on menny jotenkin sumuisesti, ja näinpä heräsin nyt järkkyyn kasaan tekemättömiä ja puolitehtyjä hommia, ahdistelevaan gradun ohjaajaan ja hirveää vauhtia lähestyvään kesään jonka valmistelut kuten vaikka kämppä on pahasti puolitiessä. Tämä sai vähän vauhtia hommiin, ei yhtään riittävästi, mutta alkuun kuitenkin.

Muuten meno on ollut yllättävän säyseää. Pidän pientä päivyriä ahmimisista ja muista häröilyistä, ja vaikka sinällään tilanne on aika sama kuin ennen, määrät ja tilanteet on menneet paljon parempaan suuntaan. Vaikka syön vähemmän kuin yleensä (ei välttis hyvä mutta kun ei tee mieli nin ei tee), ahmin myös paljon vähemmän, ja se on pikemminkin sellaista huomaamatonta jatkuvaa natustamista kuin järkijättö kohtaus. Se vaan loppuu ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan. Ehkä se on siitä että pystyn vihdoin nukkumaan ainakin kuusi tuntia yössä jokseenkin yhtä soittoa. Mene tiedä. Mutta yleensä kunnon ressiherätys ajaa edes miettimään ahmimista, nyt päässä on yllättävän tyyntä.

Tykkään siitä.

Ryhtiliike

Peesaan nyt vähän edellistä itsesääliryöppyä. Ei tee hyvää päälle tuommoinen, sitä päätyy ahmimaan jotain merkityksettömiä keksipaketteja ihan vaan tylsistymistään kuvitellessaan ettei voi tehdä mitään ja että kaikki on paskaa.

Koska tuomiota saa vielä odotella päätin että tarvitsen projektin. En ole treenannut juoksua kunnolla pitkään aikaan, joten maratonista on turha haaveilla, mutta puolimaratonista kylläkin. Kolmen-neljän kuukauden treenillä pääsee ihan hyvin pariinkymmeneen kilsaan. Ja saa muuta ajateltavaa (on pieni mahdollisuus että tämä vain ottaa ja loppuu, joskus niinkin kuulemma käy, ja ihan varmasti juuri mulle voisi käydä näin). Ettei mieti koko ajan buranasta pian tulevaa mahahaavaa.

Terveisiä piilosta sängyn alta

Pukkaa taas himopitkää kirjoitusta, koettakaa kestää. TLDR:n välttämiseksi: Kroppa hajoilee, pää ottaa kierroksia ja syömiset, no, on niin kuin yleensäkin ressatessa, perceellään.

Pitkä versio:
En ole kirjoittanut koska en osannut päättää jaanko edelleen Veeran oikeaa todellisuutta ja Veeran Omaa Pikku Syömishäiriösaarta toisistaan ja pidän sh:n ulkoiset asiat pois blogista, vai käytänkö tätä kaiken veemäisen kaatamiseen johon se on tarkoitettu. Päädyin jälkimmäiseen, koska nyt ärsyttää ja tarvitsen tätä. Ei täällä tosin sossutunnuksia jaella tulevaisuudessakaan. Mutta, tuli otettua mahdollisesti vähän paskempaa käännettä, sain erikoisuudentarvettani tyydyttämään epäilyn päänulkoisesta pitkäaikaissairaudesta. Ei mitään minkä takia katsastelisin lautamekkoja, kyllä sen kanssa ihan hyvin potkii, kunhan tekee elämästä vittumaisempaa. Jos nyt siis olen voittanut lohdutuspalkinnon ja vaiva on sitä miltä se näyttää.

En ole kertonut Miehekkeelle, enkä kyllä kellekkään muullekaan. Enkä kerro, ennen kuin se varmistuu joskus aika pitkän ajan päästä. Näkeehän se etten ole ihan kuosissa, mutta tämä nyt on vielä niin kevyttä settiä että menee näitten tavallisten väliaikaisongelmien piikkiin. Puolisukulaiselle fysioterapeutille tunnustin oireet kun kyselin liikuntasuositusta, joten se varmaan yhdistää jossain kohti jos näkee mua enempi. Leikin ettei tätä ole olemassa niin kauan kuin toisin todistetaan (jos täällä on kotilääkäreitä niin tiedoksi että hoito on yhtä kaikki oireenmukainen vielä toistaseksi. Joten ei menetyksiä. Fysioterapiaan mulla ei yhtä kaikki ole rahaa ennen kuin kela rupee korvaamaan joskus mummona. Jos tää nyt siis ees on jotain mitä en kuvittele.)

Niin kuin sanottu, ei mitään mistä pitäisi skitsota kovin paljoa ellei sitten siinä ole takana jotain ihan muuta ja paljon äkäsempää. Mutta, se että kropassa saattaa olla vialla jotain mitä ei voi parantaa tai poistaa ahdistaa. En ole hirveästi ottanut kosketusta muiden kuin itseaiheutettujen urheiluvammojen kanssa, tämä on ilkeämpää. Haluaisin olla reipas ja todeta että mikä ei tapa se vahvistaa, mutta juuri nyt ryömisin mieluusti peiton alle ison kipulääkepurkin kanssa johonkin teletappien naapurilandiaan jossa ikäviä asioita joille ei voi mitään ei ole. Että se siitä sisusta.

Treenikieltoa ei sentään tullut. Se tästä puuttuisi että pääsisin testailemaan miten pahasti saan hajotettua itteni mököttämällä kotona.

Möröt eivät halua pysyä kaapissa

Lipsahtelee. En meinaa itsekään huomata pikkuisia juttuja, jotka pitäisi napata ja nitistää jo ennen kuin ne alkavatkaan. En haluaisi huomata, houkuttelisi päästää ne vapaaksi. Jos nyt jätän tämän syömättä. Jos en ottaisikaan aamupalaa. Jos keikkaisin vielä pikku lenkin ennen kotia. Jos paastoaisin vähän aikaa niin turvottaisi vähemmän. En minä ole laiha, ihan hyvin niin voi tehdä. En ole, katso nyt, tuokin on niin paljon laihempi. Kaikki ovat niin paljon laihempia. Kyllä tän treenin jaksaa vaikkei söisikään nyt. Kyllä jaksaa, koska voisit hitto vie laihtua aika paljon.

Tekisi mieli etsiä rutiinit, tehdä säännöt. Ottaa kiinni jostakin eikä sätkiä "syö kun on nälkä - yritä olla syömättä kun ei ole" -epämääräisyydessä. Saada jotain konkreettista, näitä syödään, näitä ei, tällöin syödään, tällöin ei.

Tiedän, etten saa tehdä sääntöjä. En saa jättää syömättä kun on oikeasti nälkä. Mutta kaikki tämä läski, kaikki rumuus, kaikki tämä liika, miten ihmeessä sen kanssa tullaan toimeen keväisin?

Treeniongelma vol 2

Nyt se sitten vi%%u tempun teki. Olin viime viikolla kipeänä, en tietenkään voinut jättää reenejä väliin kun "mähän voin istua kattoa mitä muut tekee nin en ihan putoa kärryiltä" -paskat, istuin kun hengitys ei enää kulkenut- olen painanut tässä vähän turhan tiivistä koulu ja työputkea (joo, rahat loppu), oli isot pippalot viikonloppuna ja tuo saatanan kevättalvenaurinko ei anna minun nukkua. Nyt sitten kuvitellessani olevani terve lähdin tänään lenkille. Jee. Ehdin juosta intervalleja reilun kilsan ja olin jo ihan fiiliksissä kun suussa alkoi maistua veri (sama maku kun kakarana imeskeltiin rekkitankoja talvella - ketkä ette ole harrastaneet näin terveitä juttuja pentuina älkää aloittako). Pari sataa metriä ja hengitys hyytyi ihan täysin. Lähdin hetken puhaltamisen jälkeen kävelemään kotiin, hengitys sattui ja verenmakuun suussa alkoi yhdistyä joku pitkään kuolleena ollut. Ennen kämpille tuloa sylkäisin ihan vakavissani hankeen ettei suusta tullut mitään muuta kuin sylkeä. Nähtiin sekin sitten että otin parin kerroksen matkalle hissin, viimeksi sen tehdessä olin niin päissäni että oikean kerroksen löytyminen otti useamman yrityksen.

Kotiin tultua lysähdin sängylle, kymmenen minuutin itsehaukkusession jälkeen raahauduin vessaan, peilistä katsoi verestävät silmät ja puna-valkolaikullinen naama. Kaunista. Kädet vapisee hulluna ja yskittää vieläkin.

En oikeasti nähnyt tätä tulossa. Olen ollut perjantaista asti mielestäni terve, olin eilen ja sunnuntaina jo treeneissä ilman mitään ongelmia, olin juonut-syönyt kunnolla. Kevät ja kipeys on kyllä vieneet ruokahalua kun näkee itsensä joka hiivatin heijastuksesta, mutta olen syönyt. Ihan oikeasti, terveemmin kuin yleensä. Tämä on tapahtunut viimeksi silloin kun painoin pahimpina anorektikkovuosinani talvilenkkejä nuhaisena (aikana jolloin en ollut kuullut sydänlihaksen tulehduksesta).

Olin tässä jo yksi päivä kirjoittamassa siitä miten pahin taitaa tämän sairauden kanssa olla turvallisesti takana. Enkä sitten tajua vieläkään kun kroppa ei kestä.

Parempaa päivää teille, tää lähtee syömään purkalla tätä makua pois suusta ja höyryhengittelemään.

Treeniongelma

Itsetuntokuoppa on vähän hellittänyt, muttei ota oikein loppuakseen. Mietin josko sillä ois jotain tekemistä sen kanssa että käyn treeneissä enemmän kuin yleensä, ja kattelen siellä itteäni peilistä nelkytkiloisten ex-balettitanssijoiden ja muiden luonnonoikkujen vieressä... No mut, pahin on ehkä takana, kävin kampaajalla ja tein parit kasvohoidot ja podin aika säälittävästi jonkin aikaa, nyt ajatukset kasautuu taas paremmin.

Mutta tuo treeniympäristö ei ehkä sitteskään tee pelkästeen hyvää. Rakastan harkkoja, odotan edellisten loputtua jo seuraavia, kolme kertaa viikossa ei riittäisi mitenkään, mutta tosiasia on että siellä tyyppien keskiverto BMI liikkuu 17 tietämillä, enkä suinkaan ole joukon nuorin ja nätein. On siellä normi-ihmisiäkin, mutta se on jännä miten sitä vertaa itseään aina niihin lankatyttöihin, ei kolmen lapsen äiteihin. Mutta se on henkireikäni, en halua lopettaa sitä. Ei, täytyy keksiä jotain psyykkausharjoituksia joilla saa pään kylmäksi kun mahamakkarat kasvavat salin peilissä.

Kertokaa jos on ideoita. Se että kuvittelee ne alasti ei tule auttamaan.