Möröt eivät halua pysyä kaapissa

Lipsahtelee. En meinaa itsekään huomata pikkuisia juttuja, jotka pitäisi napata ja nitistää jo ennen kuin ne alkavatkaan. En haluaisi huomata, houkuttelisi päästää ne vapaaksi. Jos nyt jätän tämän syömättä. Jos en ottaisikaan aamupalaa. Jos keikkaisin vielä pikku lenkin ennen kotia. Jos paastoaisin vähän aikaa niin turvottaisi vähemmän. En minä ole laiha, ihan hyvin niin voi tehdä. En ole, katso nyt, tuokin on niin paljon laihempi. Kaikki ovat niin paljon laihempia. Kyllä tän treenin jaksaa vaikkei söisikään nyt. Kyllä jaksaa, koska voisit hitto vie laihtua aika paljon.

Tekisi mieli etsiä rutiinit, tehdä säännöt. Ottaa kiinni jostakin eikä sätkiä "syö kun on nälkä - yritä olla syömättä kun ei ole" -epämääräisyydessä. Saada jotain konkreettista, näitä syödään, näitä ei, tällöin syödään, tällöin ei.

Tiedän, etten saa tehdä sääntöjä. En saa jättää syömättä kun on oikeasti nälkä. Mutta kaikki tämä läski, kaikki rumuus, kaikki tämä liika, miten ihmeessä sen kanssa tullaan toimeen keväisin?

Treeniongelma vol 2

Nyt se sitten vi%%u tempun teki. Olin viime viikolla kipeänä, en tietenkään voinut jättää reenejä väliin kun "mähän voin istua kattoa mitä muut tekee nin en ihan putoa kärryiltä" -paskat, istuin kun hengitys ei enää kulkenut- olen painanut tässä vähän turhan tiivistä koulu ja työputkea (joo, rahat loppu), oli isot pippalot viikonloppuna ja tuo saatanan kevättalvenaurinko ei anna minun nukkua. Nyt sitten kuvitellessani olevani terve lähdin tänään lenkille. Jee. Ehdin juosta intervalleja reilun kilsan ja olin jo ihan fiiliksissä kun suussa alkoi maistua veri (sama maku kun kakarana imeskeltiin rekkitankoja talvella - ketkä ette ole harrastaneet näin terveitä juttuja pentuina älkää aloittako). Pari sataa metriä ja hengitys hyytyi ihan täysin. Lähdin hetken puhaltamisen jälkeen kävelemään kotiin, hengitys sattui ja verenmakuun suussa alkoi yhdistyä joku pitkään kuolleena ollut. Ennen kämpille tuloa sylkäisin ihan vakavissani hankeen ettei suusta tullut mitään muuta kuin sylkeä. Nähtiin sekin sitten että otin parin kerroksen matkalle hissin, viimeksi sen tehdessä olin niin päissäni että oikean kerroksen löytyminen otti useamman yrityksen.

Kotiin tultua lysähdin sängylle, kymmenen minuutin itsehaukkusession jälkeen raahauduin vessaan, peilistä katsoi verestävät silmät ja puna-valkolaikullinen naama. Kaunista. Kädet vapisee hulluna ja yskittää vieläkin.

En oikeasti nähnyt tätä tulossa. Olen ollut perjantaista asti mielestäni terve, olin eilen ja sunnuntaina jo treeneissä ilman mitään ongelmia, olin juonut-syönyt kunnolla. Kevät ja kipeys on kyllä vieneet ruokahalua kun näkee itsensä joka hiivatin heijastuksesta, mutta olen syönyt. Ihan oikeasti, terveemmin kuin yleensä. Tämä on tapahtunut viimeksi silloin kun painoin pahimpina anorektikkovuosinani talvilenkkejä nuhaisena (aikana jolloin en ollut kuullut sydänlihaksen tulehduksesta).

Olin tässä jo yksi päivä kirjoittamassa siitä miten pahin taitaa tämän sairauden kanssa olla turvallisesti takana. Enkä sitten tajua vieläkään kun kroppa ei kestä.

Parempaa päivää teille, tää lähtee syömään purkalla tätä makua pois suusta ja höyryhengittelemään.

Treeniongelma

Itsetuntokuoppa on vähän hellittänyt, muttei ota oikein loppuakseen. Mietin josko sillä ois jotain tekemistä sen kanssa että käyn treeneissä enemmän kuin yleensä, ja kattelen siellä itteäni peilistä nelkytkiloisten ex-balettitanssijoiden ja muiden luonnonoikkujen vieressä... No mut, pahin on ehkä takana, kävin kampaajalla ja tein parit kasvohoidot ja podin aika säälittävästi jonkin aikaa, nyt ajatukset kasautuu taas paremmin.

Mutta tuo treeniympäristö ei ehkä sitteskään tee pelkästeen hyvää. Rakastan harkkoja, odotan edellisten loputtua jo seuraavia, kolme kertaa viikossa ei riittäisi mitenkään, mutta tosiasia on että siellä tyyppien keskiverto BMI liikkuu 17 tietämillä, enkä suinkaan ole joukon nuorin ja nätein. On siellä normi-ihmisiäkin, mutta se on jännä miten sitä vertaa itseään aina niihin lankatyttöihin, ei kolmen lapsen äiteihin. Mutta se on henkireikäni, en halua lopettaa sitä. Ei, täytyy keksiä jotain psyykkausharjoituksia joilla saa pään kylmäksi kun mahamakkarat kasvavat salin peilissä.

Kertokaa jos on ideoita. Se että kuvittelee ne alasti ei tule auttamaan.

Rumaa

Oloni on huono. Ruma, harvinaisen ruma. Vaikka käsitänkin mistä naurettavan pienestä sattumuksesta tämä alemmuudentunto ehkä lähti, jaksan silti yllättyä siitä miten rajuna se paiskautuu päälle. Hyvät "olet riittävä juuri sellaisena kuin olet" / "kaikki ovat kauniita omalla tavallaan" / "annetaan jokaisen kukan kukkia" -blaablaat lensivät ikkunasta ulos, ja tilalle on hypännyt vanha inho vartaloani, kasvojani, itseäni ja yleistä olemustani kohtaan mistä lie mieleni kompostista. Syistä joita en tässä nyt käy ruotimaan en näe itsessäni kaunista siinä missä sitä jopa pitäisikin olla, enkä muissa muuta kuin itseäni parempaa. En nyt.

Kaikki on taas rumaa. En jaksa edes välittää siitä ettei sen pitäisi olla minulle totta. En halua olla tässä vartalossa. Enkä tässä mielessä.

Pieni askel vessanpöntöltä

En oksentanut eilen. Vaikka olisi ollut syytä. Ja mieli teki. Ihan hirveästi. Ja vitutti kerta kaikkiaan kaikki ja vatsassa painoi ja ällötti. En silti. HA!

En ole vielä päättänyt oliko tämä aamu parempi vai huonompi sen takia, aika paska yhtä kaikki. Mutta silti. Enpäs. Oksentanut!

Tyhjä(pä)ä

En tiedä mitä kirjoittaa. Aiheita on loppumattomasti, mutta kaikki ne tuntuvat olevan lukkojen takana. Liian tiukasti, jotta pystyisin jakamaan niitä. Haluaisin, mutta suunnittelemani tekstit tuntuvat vääriltä tai tekopyhiltä tai puutteellisilta. En halua kirjoittaa niistä nyt.

Kirjoitin hirveän tekstin äidistä. En tiedä pitäisikö se julkaista vai deletoida. Ehkä molempia.

En tunne olevani omalla paikallani. Kirjoitan tätä junassa matkalla vanhempien luota, ja ensimmäisiä kertoja minua ahdistaa palata koppiin jota kutsun kodikseni. Olin eksyksissä lapsuudenkodissani, en löydä asioita, unohdan niitä, seison keskellä olohuonetta ja mietin mitä ihmettä teen täällä. Miehekkeen luona seinät ahdistavat eikä ole tilaa hengittää. Hypin laukkuni yli päästäkseni vessaan ja välttelen kämppistä.

Kaikki on kesken ja sekaista. Mikään ei tule valmiiksi ja mieleni tekisi hakata päätäni johonkin saadakseni sen riittävästi järjestykseen aloittaakseni jostakin.

Ja siitä mikä minua sitten nyppii

Solmuja:

En pidä kehostani. En myönnä sitä kenenkään kuullen koska siihen ei lääketiede anna mitään syytä, mutta en viihdy omissa nahoissani. Tätä on yritetty muuttaa varsin lukuisilla ja lyhytaikaisesti jopa lupaavilla harjoituksilla, lopputulos on yhtä kaikki tämä

En ole sinut oman seksuaalisuuteni kanssa. Tarkemmin sanoen, olen aika pirun hukassa sen suhteen. En osaa päättää edes mitä mieltä olen siitä. Se on vain hermostuttava.

Kuten kaikilla, myös minulla on ikioma viha-rakkaussuhde äitiini. Olen alkanut huomaamaan maneereja ja lauseita ja ajatusmalleja, joilla on epäilemättä varsin iso osa ongelmissani. Toisaalta ihailen äitiä niin monella tavalla. Vihaan myös. Enkä btw varmaan ole ainoa, nämä tuntuu kulkevan meillä suvussa mamman puolella.

Pelkään elämääni. Liekö siitä syystä aina välillä syyllistän Miehekettä vastuuttomuudesta omaa elämäänsä kohtaan, pata kattilaa ja näin. Mutta se ei odota loputtomiin.

Silti pidän hahmostani, siitä kuka olen syömishäiriön ulkopuolella, en vaihtaisi itseäni. Pidän siitä mitä minulla on elämässäni (Mieheke, opiskelupaikkani, ne asiat joita olen kykenevä harrastamaan, paikka jossa asun), en oikeastaan halua suuresti mitään lisää, mikä ei olisi tulossa jo omalla ajallaan. Syömishäiriötilanteen muuttumista lukuun ottamatta. Luulisin. Pidän siitä, että alan pikkuhiljaa ainakin välillä vakuuttumaan siitä, että haluan muuttaa sitä.