Naiseuskoe

Ongelman kohtaaminen on ainoa keino siitä eroonpääsemiseksi

2010-11-25T15:33:00.003+02:00

Tilitystä, lukekoon ken jaksaa.

Yritän kohdata syömishäiriöni. Olen pakoillut sitä, alistunut sille, etsinyt ja löytänyt sen, elänyt sen sanelemassa todellisuudessa ja leikkinyt ettei sitä ole olemassa. Ei ole auttanut, enkä yrityksistä huolimatta ole päässyt tavoitteeseeni, siihen, ettei syömishäiriölläni ole väliä. Ettei sillä olisi riittävästi otetta elämääni jotta sillä todella olisi merkitystä. Nyt sillä on merkitystä. Paljon.

Inho kroppaa kohtaan on yksi keskeinen asia. En halua vähääkään hyväksyä ulkonäköäni sellaisena kuin se on. Mikä tässä nyt olisi pakko ymmärtää, on etten pystyisi ylläpitämään mitään muutakaan lookia. Ahmiminen, kahvi plus sokeriton energiajuoma plus viinakset pääasiallisina nesteenlähteinä, valvominen, liika sokerinsyönti (silloin kun en ole katkolla siis), huonot yöunet ja niitä korvaavat kipulääkkeet ovat kombinaatio jolla ei kauheasti kaunistuta.

Toinen inhokki on elämäni yleinen ällöhedonismi. Sh:n pakoilu on mukaoikeuttanut ei-oo-pakko-jos-ei-taho -asenteen öbaut kaikkeen. Ei oo pakko lähteä lenkille, ei oo pakko jättää sokeripaskaa ostamatta, ei oo pakko olla välillä vähän nälkänen jos ei taho. Ja ihan oikeasti, ei ole tervettä se. En ole sohvalöllyrä joka hokee sitkun ja mutkun ja elää ihanne-elämäänsä kuvitelmissaan. Mutta siihen suuntaan tämä huolestuttavasti on menossa. Asia jota ihan oikeasti kaipaan syömishäiriössä on, että pitäisi ei kuulunut sanavarastoon. Elkääkä menkö ymmärtämään tätä väärin, se oli helkkarin pahaa aikaa se, oli kuulista aika moni kateissa. Mutta haluaisin tämän hohhailun joka tuli sh:n päättäväisyyden tilalle silti katoavan helvettiin elämästäni. En halua selitellä joskus olleilla pahoilla oireilla yhtään mitään. Ne on menneet. Piste.

Masterplan asian suhteen on kehkeytymässä, siitä myöhemmin. Nyt ei jouda istumaan koneella pidemmälti.

Kuulumiskoonti

2010-09-21T23:21:00.001+03:00

Että muutoksista. Syöminen ehkä suurimpana, en syö paljoakaan, tai siis syön, mutta määrällisesti vähän. Kevään flunssan jälkeen mikään ei maistunut, ja olin kesällä vielä uuteen otteeseen kipeänä, joten syöminen jäi närkkimismoodiin. Tämän myötä heitin hyvästit kaikelle dieettipaskalle, maha menee muutenkin sekasin kaikesta, saati sitten värjätystä vedestä avec ksantaanikumi. Ja sillä ruualla oikeasti pärjää vaikka söisi kaksi kertaa päivässä. Laihuuden ihannointi on edelleen vipvieras, mutta horisontti tuntuu vaakasuoremmalta kuin ennen.

En halua lietsoa sairautta Miehekkeenkään takia. Aiemmin suhde ei sinäällään ollut sairauden yli menevä prioriteetti, tungin ne tyynesti samaan lokeroon elämässäni, vaikken halua satuttaa Miehekettä. Olen alkanut tajuamaan miten tärkeä suhde on minulle. En lähtisi enää. Pitkään tuntui siltä, ettei syömisongelmani ole Miehekkeen asia, nyt ajatus tuntuu absurdilta. Tottakai se on. Miehekehän käytännössä elää kanssani. Jos minulla on ongelma, hänellä on ongelma. Enkä halua kaataa tätä häneen. Hän on tärkeämpi.

Ei-pääperäisen terveysongelmani kanssa lähti menemään paremmin. Hävinnyt se ei ole minnekään, ja tekee säännöllisin väliajoin olemisesta inhottavaa, mutta ei joka päivä niinkös keväällä. Ehkä tästä johtuen suhtaudun siihen vähän paremmin. Siinä missä keväällä tuhersin itkua keskellä katua tai tuijotin lasittuneesti ikkunasta miettien kohtaloani ynnä muuta kehittävää, alan nyt olla sujut sen kanssa että minulla saattaa ei siis välttämättä ole kohtalaisen siedettävänlaatuinen reumatauti, ja jos näin on, sen kanssa eletään kun ei siihen yleensä kuollakaan.

Et näin. Mikä ei ole muuttunut, en edelleenkään ole saanut juuta tai jaata sille mikä kropassa tarkalleen ottaen mättää. Ei sillä että olisin sitä hakenutkaan, lääkärin kanssa todettiin että kattellaan, ja lupasin palata asiaan jos en enää pärjää. Meinaan kuitenkin muuttaa kun kakku tässä opinahjossa päättyy, joutuu ettiin uuden lekurin yhtä kaikki. Tutkii sitten.

Tein myös keväällä kaiken sen flunssailun keskellä sen mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten: vein kamani vihdoin pois vanhemmiltani. Miksi se on iso diili? Siksi, että olen kuunnellut vuosia närkkimistä kaikki komerot täyttävistä (= seitsemän muuttolaatikkoa) roinistani, joita en ilmeisesti ikinä aio rahdata mukanani ja jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään säilyttämisen arvoista. Vuokrasin velipojalta varastotilaa ja vein loput Miehekkeelle, kaiken lukuun ottamatta tauluvauvakuvaa, äitini omimaa vehkaa ja kiitoskorttia ylppäreistä. Siinä kaikki mitä jätin vanhemmilleni, käskin heittää takkaan jos vielä löytyisi jotain. Alkaen ekaluokan piirrustuksista aina heidän levysoittimeensä ostamiini älppäreihin, kaikki. Vedin tämän kunniaksi ahdistuskännit, mutta krapulan jälkeen tuntui uskomattoman hyvältä. Nyt menen vanhemmilleni vierailijana, en siksi, että heillä olisi enää mitään minulle kuuluvaa. Mielettömän vapauttavaa (olen muuten vieläkin auki sen äiti ja mä -stoorin, se on ehkä täsä tulossa).

Aloitan taas innolla uusia projekteja, neulon, söherrän askartelua, järkkään kämppää. Syksy on ihana, silloin pystyy nukkumaan, ei ole päätäsärkevän valoisaa eikä lehdissä tuputeta ällöimeliä kesäartikkeleita. Kun sietäisi tätä kylmää paremmin, tää ois tosikin kivaa.

Aika palata

2010-09-03T22:26:00.003+03:00

Yhtä ja toista on muuttunut, enkä oikein tiedä miten jatkaa blogiani. Olen laihtunut. Ahmiminen on kadonnut, se on poissa, ja olen huojentunut, jopa kiitollinen. Olin kesän töissä, yhdellä sanalla. Tein töitä aamusta iltaan, viikonloput ja yötkin välistä. Mieheke kesti, en kyllä käsitä miten. Laihduin, leikkautin uuden kampauksen, en ehtinyt miettimään syömistä, en liikkunut, kuntoni huononi, vanhat farkut mahtuvat silti. En oksentanut kertaakaan (aplodit tähän, kiitos).

Pelikuva tuntuu vieläkin vieraalta, mutta pidän siitä enemmän kuin aiemmasta.

Nyt olen taas erossa Miehekkeestä, yksin perjantai-iltana ensimmäistä kertaa kuukausiin, juovuksissa niin ikään ensimmäistä kertaa kuukausiin (koska tämä saatanan etutalvi hyytää kämpän niin ettei selvin päin saa unta). Vähä ruoka ja riittävä ressi = kännit kahdesta rommikolasta, jee.

Helpottavaa olla takaisin kämpällä. Kämppikset lähti radalle, ihanaa olla yksin välillä. Edessä on muutoksia, valmistuminen häämöttää, sen myötä muutto Miehekkeelle, rahavaikeuksienkin loppuminen ehkä joskus. Vuosi aikaa selvitä siihen kuntoon että selviän oikeassa parisuhteessa. Se alkaa iskeä nyt. Se, että syömishäiriöelämän salailu alkaa olla lopussa.

Tauko

2010-06-17T11:46:00.000+03:00

Se nuhakuume räkätauti jatkui sitten neljä viikkoa. Mahtavaa. Nyt helpottaa, onneksi, töissä asiakkaat tykkää kun ei aivastele niitten päälle.

Olen harkinnut taukoa. Tai oikeastaan jo päätin pitäväni sellaisen, ainakin nyt kesän ajan, mutta heti sitten tulee fiilis että haluaisin kuitenkin kirjoittaa. Olen jonkinlaisessa kummassa luisussa, ei tunnu siltä että alkaisi mennä huonosti, mutta asiat on jotenkin epätodellisia. Pystyn syömään ihan ok kunhan en saa mitään laihuusprovoja, mutta heti jos jään pohtimaan painoani alkaa vanhat kuviot kiertää mielessä. Tästä johtuen en lue syömishäiriöblogeja nyt, imeydyn heti lähemmäs sitä jos näen toisten kirjoittavan siitä.

Harkitsin myös Miehekkeelle kertomista. En tiedä miten saisin tämän kakisteltua, mutta olisi jo aika. Kävin läpi perhejuttuja taas, ne ovat puskeneet uniin viime aikoina. Siellä on paljon ikävää jota en välittäisi miettiä. Mieheke tietää jo niin paljon, en toisaalta haluaisi kaataa tätä enempää hänen päälleen, toisaalta hän on ainut jolle näistä voisin puhua.

Mutta tällä erää toistaiseksi hei-hei. Jos fiilistä tulee, avaudun tänne, mutta muuten yritän ottaa kiinni tästä normaaliudesta nyt kun voin, ja palailen päivittämään kun jaksan ajatella tätä taas.

2010-05-18T21:48:00.002+03:00

Menee v#turalleen. Pahasti. Olen kaiken lisäksi neljättä päivää kipeänä, joku yskäkuumenuha. Vittu, tällä immuniteetillä eletään pitkään.

ei helvetti Veera kokoa itsesi ei kaikki voi olla näin vaikeaa

Yksi stressinsietokyky kiitos!

2010-05-14T21:40:00.004+03:00

Taas on istuttu vessan lattialla pyttyä vastapäätä miettimässä elämän olemusta. Onneksi meillä on koko ajan tyyppejä kotona, joten on jäänyt miettimisasteelle vessassa kyhjääminen. Ihan hyvä niin. Tutkiskelin purukalustoani tässä yksi päivä, aika monta ientä on vetäytymässä ja joka hiivatin hammas lohkeillut. Mitäs pitää harjata ja purra niitä yhteen niin pirusti. Yök.

Syöminen on taas lipsumassa jatkuvaksi puputtamiseksi. En saa syötyä aterioita, ja niin natustan jotain yhdentekevää, ja sitten iskeekin ällötys ja pahoinvointi. Maha ei sietäisi oikein mitään, mitäs pitää juoda liikaa, mikä ei auta asiaa. Kattelin tuossa syömisiäni, aika pienistä määristä meinaa wc kutsua. En ole ahminut kunnolla aikoihin, mikä on loistojuttu, mutta se on nähtävästi laskenut toleranssia aika lailla. Ja vitutukseeni tissuttelen illat ja sekin on huono juttu.

Kropan kanssa sopu on pahasti hakusessa. Vuoroin koko rotisko ällöttää tosi pahasti, vuoroin säälittää, välillä olen valmis rääkkäämään itseäni romahtamiseen koska kroppa on niin paska että hajoaa. Opintojen ja töiden kanssa on kasaantunut monta juttua jotka työllistävät, tuntuu etten saa pidettyä hommaa hanskassa syömisen ja sh:n hallinnan suhteen. Ja niinkun yleensä, lipsuminen tulee kyllä pahimpaan mahdolliseen aikaan, tässä on ainekset kasassa bulimiaputkeen.

Taas tuntuu että haluaisin loman tästä. Paasto ei oikein mene yhteen tukka putkella kiitämisen kanssa, mutta ei mene kyllä näin huonosti syöminen ja alkoholin suurkulutuskaan. Mutta joku laskuvarjo tässä on kehitettävä. Mielellään pian.

Hämmentävää miten paljon joskus auttaa se että menee perseelleen

2010-05-04T20:56:00.003+03:00

Juoksuprojekti on käynnissä ja se on kivaa. Kymppi hujahtaa jo ilman suuren suurta tuskaa, vaiks olin ihan varma että hyydyn sata metriä ulko-ovesta kun en ole sitä reenannu kunnolla. Rauhottaa päätä kanssa kun viipottaa menemään polulla.

Muuten ei oo ihan niin paljon kehumista kun vois olla, juoksun lisäksi öbaut kaikki muu on aika suurta tuskaa. Ne treenit mistä ihan oikeasti tykkään on tältä kaudelta ohi, toiset siksi etten pääse enää harjottelujen takia, toiset siksi etten kestänyt niissä enää. Ei pystynyt, kerta kaikkiaan, ja aloin oleen niitten jälkeen niin paskana (henkisesti että fyysisesti) että uskoin sit lopulta ennen kun mitään sattu. Pari kertaa sai kyllä lähtee poraten kotiin, ei ole nuppi ilmeisesti ohentunut sh:n myötä yhtään. Veetyttää. Sitä rakentelee päiväänsä jo sen kummemmin miettimättä tän mukaan, laittelee tekemisiään niin ettei tarvi kontata ja puhaltaa toisten nähden ja selitellä jotain epämäärästä ja kulettaa IcePoweria ja särkylääkkeitä baarissaki laukussa.

Toisaalta (nyt kun on päässyt alkujärkytyksestä eikä nyyhkytä kurjuuttaan ihan joka ilta enää) sairasepäily on ollut ihan hyvä pudotus maan pinnalle. Ei kestä kaikkea sekoilua vaikka olisi miten kakskytjotain. Olen yrittänyt vierottautua kaikesta sh-jutusta mahdollisimman paljon, ja siirtynyt tonne bodareitten palstoille tutkiin miten tän kanssa voi elää ja treenata jos nyt lääkäri toteaa mut pysyväisvialliseksi. Helpompi elää syömisen kanssa, kun ei kerta kaikkiaan ole energiaa skitsota siitä niin paljon. Toisaalta syön aika paskasti silleen oikeasti terveelliseen nähden mutta se on parempi kuin ahmi-oksenna-älä syö -jankutus.

Nyt menis mainiosti jos tää ongelma ottais ja katoais, ei ole mennyt syömisten kanssa näin hyvin sen jälkeen kun olin 12, olis kivaa nauttia siitä enempi.

Rauhempaa

2010-04-20T20:58:00.004+03:00

Viime viikot on menny jotenkin sumuisesti, ja näinpä heräsin nyt järkkyyn kasaan tekemättömiä ja puolitehtyjä hommia, ahdistelevaan gradun ohjaajaan ja hirveää vauhtia lähestyvään kesään jonka valmistelut kuten vaikka kämppä on pahasti puolitiessä. Tämä sai vähän vauhtia hommiin, ei yhtään riittävästi, mutta alkuun kuitenkin.

Muuten meno on ollut yllättävän säyseää. Pidän pientä päivyriä ahmimisista ja muista häröilyistä, ja vaikka sinällään tilanne on aika sama kuin ennen, määrät ja tilanteet on menneet paljon parempaan suuntaan. Vaikka syön vähemmän kuin yleensä (ei välttis hyvä mutta kun ei tee mieli nin ei tee), ahmin myös paljon vähemmän, ja se on pikemminkin sellaista huomaamatonta jatkuvaa natustamista kuin järkijättö kohtaus. Se vaan loppuu ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan. Ehkä se on siitä että pystyn vihdoin nukkumaan ainakin kuusi tuntia yössä jokseenkin yhtä soittoa. Mene tiedä. Mutta yleensä kunnon ressiherätys ajaa edes miettimään ahmimista, nyt päässä on yllättävän tyyntä.

Tykkään siitä.

Ryhtiliike

2010-04-18T21:08:00.001+03:00

Peesaan nyt vähän edellistä itsesääliryöppyä. Ei tee hyvää päälle tuommoinen, sitä päätyy ahmimaan jotain merkityksettömiä keksipaketteja ihan vaan tylsistymistään kuvitellessaan ettei voi tehdä mitään ja että kaikki on paskaa.

Koska tuomiota saa vielä odotella päätin että tarvitsen projektin. En ole treenannut juoksua kunnolla pitkään aikaan, joten maratonista on turha haaveilla, mutta puolimaratonista kylläkin. Kolmen-neljän kuukauden treenillä pääsee ihan hyvin pariinkymmeneen kilsaan. Ja saa muuta ajateltavaa (on pieni mahdollisuus että tämä vain ottaa ja loppuu, joskus niinkin kuulemma käy, ja ihan varmasti juuri mulle voisi käydä näin). Ettei mieti koko ajan buranasta pian tulevaa mahahaavaa.

Terveisiä piilosta sängyn alta

2010-04-15T22:45:00.002+03:00

Pukkaa taas himopitkää kirjoitusta, koettakaa kestää. TLDR:n välttämiseksi: Kroppa hajoilee, pää ottaa kierroksia ja syömiset, no, on niin kuin yleensäkin ressatessa, perceellään.

Pitkä versio:
En ole kirjoittanut koska en osannut päättää jaanko edelleen Veeran oikeaa todellisuutta ja Veeran Omaa Pikku Syömishäiriösaarta toisistaan ja pidän sh:n ulkoiset asiat pois blogista, vai käytänkö tätä kaiken veemäisen kaatamiseen johon se on tarkoitettu. Päädyin jälkimmäiseen, koska nyt ärsyttää ja tarvitsen tätä. Ei täällä tosin sossutunnuksia jaella tulevaisuudessakaan. Mutta, tuli otettua mahdollisesti vähän paskempaa käännettä, sain erikoisuudentarvettani tyydyttämään epäilyn päänulkoisesta pitkäaikaissairaudesta. Ei mitään minkä takia katsastelisin lautamekkoja, kyllä sen kanssa ihan hyvin potkii, kunhan tekee elämästä vittumaisempaa. Jos nyt siis olen voittanut lohdutuspalkinnon ja vaiva on sitä miltä se näyttää.

En ole kertonut Miehekkeelle, enkä kyllä kellekkään muullekaan. Enkä kerro, ennen kuin se varmistuu joskus aika pitkän ajan päästä. Näkeehän se etten ole ihan kuosissa, mutta tämä nyt on vielä niin kevyttä settiä että menee näitten tavallisten väliaikaisongelmien piikkiin. Puolisukulaiselle fysioterapeutille tunnustin oireet kun kyselin liikuntasuositusta, joten se varmaan yhdistää jossain kohti jos näkee mua enempi. Leikin ettei tätä ole olemassa niin kauan kuin toisin todistetaan (jos täällä on kotilääkäreitä niin tiedoksi että hoito on yhtä kaikki oireenmukainen vielä toistaseksi. Joten ei menetyksiä. Fysioterapiaan mulla ei yhtä kaikki ole rahaa ennen kuin kela rupee korvaamaan joskus mummona. Jos tää nyt siis ees on jotain mitä en kuvittele.)

Niin kuin sanottu, ei mitään mistä pitäisi skitsota kovin paljoa ellei sitten siinä ole takana jotain ihan muuta ja paljon äkäsempää. Mutta, se että kropassa saattaa olla vialla jotain mitä ei voi parantaa tai poistaa ahdistaa. En ole hirveästi ottanut kosketusta muiden kuin itseaiheutettujen urheiluvammojen kanssa, tämä on ilkeämpää. Haluaisin olla reipas ja todeta että mikä ei tapa se vahvistaa, mutta juuri nyt ryömisin mieluusti peiton alle ison kipulääkepurkin kanssa johonkin teletappien naapurilandiaan jossa ikäviä asioita joille ei voi mitään ei ole. Että se siitä sisusta.

Treenikieltoa ei sentään tullut. Se tästä puuttuisi että pääsisin testailemaan miten pahasti saan hajotettua itteni mököttämällä kotona.

Möröt eivät halua pysyä kaapissa

2010-03-22T20:43:00.004+02:00

Lipsahtelee. En meinaa itsekään huomata pikkuisia juttuja, jotka pitäisi napata ja nitistää jo ennen kuin ne alkavatkaan. En haluaisi huomata, houkuttelisi päästää ne vapaaksi. Jos nyt jätän tämän syömättä. Jos en ottaisikaan aamupalaa. Jos keikkaisin vielä pikku lenkin ennen kotia. Jos paastoaisin vähän aikaa niin turvottaisi vähemmän. En minä ole laiha, ihan hyvin niin voi tehdä. En ole, katso nyt, tuokin on niin paljon laihempi. Kaikki ovat niin paljon laihempia. Kyllä tän treenin jaksaa vaikkei söisikään nyt. Kyllä jaksaa, koska voisit hitto vie laihtua aika paljon.

Tekisi mieli etsiä rutiinit, tehdä säännöt. Ottaa kiinni jostakin eikä sätkiä "syö kun on nälkä - yritä olla syömättä kun ei ole" -epämääräisyydessä. Saada jotain konkreettista, näitä syödään, näitä ei, tällöin syödään, tällöin ei.

Tiedän, etten saa tehdä sääntöjä. En saa jättää syömättä kun on oikeasti nälkä. Mutta kaikki tämä läski, kaikki rumuus, kaikki tämä liika, miten ihmeessä sen kanssa tullaan toimeen keväisin?

Treeniongelma vol 2

2010-03-16T17:51:00.003+02:00

Nyt se sitten vi%%u tempun teki. Olin viime viikolla kipeänä, en tietenkään voinut jättää reenejä väliin kun "mähän voin istua kattoa mitä muut tekee nin en ihan putoa kärryiltä" -paskat, istuin kun hengitys ei enää kulkenut- olen painanut tässä vähän turhan tiivistä koulu ja työputkea (joo, rahat loppu), oli isot pippalot viikonloppuna ja tuo saatanan kevättalvenaurinko ei anna minun nukkua. Nyt sitten kuvitellessani olevani terve lähdin tänään lenkille. Jee. Ehdin juosta intervalleja reilun kilsan ja olin jo ihan fiiliksissä kun suussa alkoi maistua veri (sama maku kun kakarana imeskeltiin rekkitankoja talvella - ketkä ette ole harrastaneet näin terveitä juttuja pentuina älkää aloittako). Pari sataa metriä ja hengitys hyytyi ihan täysin. Lähdin hetken puhaltamisen jälkeen kävelemään kotiin, hengitys sattui ja verenmakuun suussa alkoi yhdistyä joku pitkään kuolleena ollut. Ennen kämpille tuloa sylkäisin ihan vakavissani hankeen ettei suusta tullut mitään muuta kuin sylkeä. Nähtiin sekin sitten että otin parin kerroksen matkalle hissin, viimeksi sen tehdessä olin niin päissäni että oikean kerroksen löytyminen otti useamman yrityksen.

Kotiin tultua lysähdin sängylle, kymmenen minuutin itsehaukkusession jälkeen raahauduin vessaan, peilistä katsoi verestävät silmät ja puna-valkolaikullinen naama. Kaunista. Kädet vapisee hulluna ja yskittää vieläkin.

En oikeasti nähnyt tätä tulossa. Olen ollut perjantaista asti mielestäni terve, olin eilen ja sunnuntaina jo treeneissä ilman mitään ongelmia, olin juonut-syönyt kunnolla. Kevät ja kipeys on kyllä vieneet ruokahalua kun näkee itsensä joka hiivatin heijastuksesta, mutta olen syönyt. Ihan oikeasti, terveemmin kuin yleensä. Tämä on tapahtunut viimeksi silloin kun painoin pahimpina anorektikkovuosinani talvilenkkejä nuhaisena (aikana jolloin en ollut kuullut sydänlihaksen tulehduksesta).

Olin tässä jo yksi päivä kirjoittamassa siitä miten pahin taitaa tämän sairauden kanssa olla turvallisesti takana. Enkä sitten tajua vieläkään kun kroppa ei kestä.

Parempaa päivää teille, tää lähtee syömään purkalla tätä makua pois suusta ja höyryhengittelemään.

Treeniongelma

2010-03-03T16:21:00.004+02:00

Itsetuntokuoppa on vähän hellittänyt, muttei ota oikein loppuakseen. Mietin josko sillä ois jotain tekemistä sen kanssa että käyn treeneissä enemmän kuin yleensä, ja kattelen siellä itteäni peilistä nelkytkiloisten ex-balettitanssijoiden ja muiden luonnonoikkujen vieressä... No mut, pahin on ehkä takana, kävin kampaajalla ja tein parit kasvohoidot ja podin aika säälittävästi jonkin aikaa, nyt ajatukset kasautuu taas paremmin.

Mutta tuo treeniympäristö ei ehkä sitteskään tee pelkästeen hyvää. Rakastan harkkoja, odotan edellisten loputtua jo seuraavia, kolme kertaa viikossa ei riittäisi mitenkään, mutta tosiasia on että siellä tyyppien keskiverto BMI liikkuu 17 tietämillä, enkä suinkaan ole joukon nuorin ja nätein. On siellä normi-ihmisiäkin, mutta se on jännä miten sitä vertaa itseään aina niihin lankatyttöihin, ei kolmen lapsen äiteihin. Mutta se on henkireikäni, en halua lopettaa sitä. Ei, täytyy keksiä jotain psyykkausharjoituksia joilla saa pään kylmäksi kun mahamakkarat kasvavat salin peilissä.

Kertokaa jos on ideoita. Se että kuvittelee ne alasti ei tule auttamaan.

Rumaa

2010-02-15T20:51:00.003+02:00

Oloni on huono. Ruma, harvinaisen ruma. Vaikka käsitänkin mistä naurettavan pienestä sattumuksesta tämä alemmuudentunto ehkä lähti, jaksan silti yllättyä siitä miten rajuna se paiskautuu päälle. Hyvät "olet riittävä juuri sellaisena kuin olet" / "kaikki ovat kauniita omalla tavallaan" / "annetaan jokaisen kukan kukkia" -blaablaat lensivät ikkunasta ulos, ja tilalle on hypännyt vanha inho vartaloani, kasvojani, itseäni ja yleistä olemustani kohtaan mistä lie mieleni kompostista. Syistä joita en tässä nyt käy ruotimaan en näe itsessäni kaunista siinä missä sitä jopa pitäisikin olla, enkä muissa muuta kuin itseäni parempaa. En nyt.

Kaikki on taas rumaa. En jaksa edes välittää siitä ettei sen pitäisi olla minulle totta. En halua olla tässä vartalossa. Enkä tässä mielessä.

Pieni askel vessanpöntöltä

2010-02-14T12:30:00.004+02:00

En oksentanut eilen. Vaikka olisi ollut syytä. Ja mieli teki. Ihan hirveästi. Ja vitutti kerta kaikkiaan kaikki ja vatsassa painoi ja ällötti. En silti. HA!

En ole vielä päättänyt oliko tämä aamu parempi vai huonompi sen takia, aika paska yhtä kaikki. Mutta silti. Enpäs. Oksentanut!

Tyhjä(pä)ä

2010-02-08T23:13:00.002+02:00

En tiedä mitä kirjoittaa. Aiheita on loppumattomasti, mutta kaikki ne tuntuvat olevan lukkojen takana. Liian tiukasti, jotta pystyisin jakamaan niitä. Haluaisin, mutta suunnittelemani tekstit tuntuvat vääriltä tai tekopyhiltä tai puutteellisilta. En halua kirjoittaa niistä nyt.

Kirjoitin hirveän tekstin äidistä. En tiedä pitäisikö se julkaista vai deletoida. Ehkä molempia.

En tunne olevani omalla paikallani. Kirjoitan tätä junassa matkalla vanhempien luota, ja ensimmäisiä kertoja minua ahdistaa palata koppiin jota kutsun kodikseni. Olin eksyksissä lapsuudenkodissani, en löydä asioita, unohdan niitä, seison keskellä olohuonetta ja mietin mitä ihmettä teen täällä. Miehekkeen luona seinät ahdistavat eikä ole tilaa hengittää. Hypin laukkuni yli päästäkseni vessaan ja välttelen kämppistä.

Kaikki on kesken ja sekaista. Mikään ei tule valmiiksi ja mieleni tekisi hakata päätäni johonkin saadakseni sen riittävästi järjestykseen aloittaakseni jostakin.

Ja siitä mikä minua sitten nyppii

2010-01-25T21:26:00.003+02:00

Solmuja:

En pidä kehostani. En myönnä sitä kenenkään kuullen koska siihen ei lääketiede anna mitään syytä, mutta en viihdy omissa nahoissani. Tätä on yritetty muuttaa varsin lukuisilla ja lyhytaikaisesti jopa lupaavilla harjoituksilla, lopputulos on yhtä kaikki tämä

En ole sinut oman seksuaalisuuteni kanssa. Tarkemmin sanoen, olen aika pirun hukassa sen suhteen. En osaa päättää edes mitä mieltä olen siitä. Se on vain hermostuttava.

Kuten kaikilla, myös minulla on ikioma viha-rakkaussuhde äitiini. Olen alkanut huomaamaan maneereja ja lauseita ja ajatusmalleja, joilla on epäilemättä varsin iso osa ongelmissani. Toisaalta ihailen äitiä niin monella tavalla. Vihaan myös. Enkä btw varmaan ole ainoa, nämä tuntuu kulkevan meillä suvussa mamman puolella.

Pelkään elämääni. Liekö siitä syystä aina välillä syyllistän Miehekettä vastuuttomuudesta omaa elämäänsä kohtaan, pata kattilaa ja näin. Mutta se ei odota loputtomiin.

Silti pidän hahmostani, siitä kuka olen syömishäiriön ulkopuolella, en vaihtaisi itseäni. Pidän siitä mitä minulla on elämässäni (Mieheke, opiskelupaikkani, ne asiat joita olen kykenevä harrastamaan, paikka jossa asun), en oikeastaan halua suuresti mitään lisää, mikä ei olisi tulossa jo omalla ajallaan. Syömishäiriötilanteen muuttumista lukuun ottamatta. Luulisin. Pidän siitä, että alan pikkuhiljaa ainakin välillä vakuuttumaan siitä, että haluan muuttaa sitä.

Minua nyppii taas vaihteeksi

2010-01-21T19:52:00.005+02:00

Valeriaanan kommentti (kiitos ajatustesi jakamisesta taasen, samoin Annalle, olette ihania tsemppauksinenne!): mietin tuota paranemisstrategia-asiaa, siinä on yksi vissi juuri tämän sotkun junnaamisessa. Minulla ei ole strategiaa paranemiseen. Milloin ikinä pääsenkään sen kanssa alkuun, tyssää se aina samaan esteeseen. Siihen, etten näe elämää syömishäiriön jälkeen, enkä pysty yrittämään tosissani koska en usko tosissani onnistuvani. Usko että se johtaa mihinkään. (Typerää, juu, tiedän.) Olen pysähdyksissä jotenkin. Väsynyt, kyllä, ehkä enemmän kuin itse tajuan. En saa kiinni omista ajatuksistani, siitä mitä tunnen tästä koko paskasta, en siitä mitä sen alta yrittää tulla pintaan.

Ja olen pelkuri, myönnetään nyt sekin kun aloitettiin. En tiedä mitä joudun antamaan elääkseni ilman syömisongelmia, enkä ole varma, että olen vielä valmis kaivamaan ylös luurankoja sen alta. Edelleen typerää, myönnän, mutta kun on elänyt massiivisen kieroutuman sanelemien sääntöjen mukaan, oli ne miten absurdeja tahansa, sitä ei ihan hahmota että oikeassa elämässä voi käydä lenkillä yhtenä päivänä ja syödä sipsejä haisevana sohvalla toisena, tarvitsematta olla edellisenä neuroottinen ja jälkimmäisenä bulimiaputkessa. Tai voiko, en tiedä. Minä ehkä en. Pelkään, että jos tosissani tappelen tieni ulos tästä, joudun huomaamaan etten ikinä pääse siitä kokonaan irti (tämä kuulostaa vain typerämmältä mitä pidemmälle kirjoitan). Eli suomeksi ehkä, en tiedä olenko valmis paranemaan.

Haluaisin taas pois. Jonnekin jossa voisin elää tämän kanssa tarvitsematta näytellä normaalia. Lukioaikoina elin yksin ja kävin päivittäin salilla vailla juurikaan muuta sosiaalista elämää (huom ei ollut mitenkään pimeä, pikemmin rauhallinen jakso elämässä). Löysin itseni miettimästä sitä taas. Sitä miten ei tarvinnut tapella. Siitä on pitkä aika.

Aikuistumisessa on huonot puolensa.

Ongelmia

2010-01-18T20:26:00.002+02:00

Olen taas lakannut nukkumasta ja syömästä niin kuin tervettä olisi, ja se on antanut tilaa miettiä koko tätä kuviota lisää. Ensinnäkin, minua vituttaa etten osaa päättää haluanko olla terve vai en. Siinä ei pitäisi olla mitään miettimistä, mutta silti en pysty päättämään että lopetan tämän. Kyse ei ole enää siitä olenko sairas vai en, en ole sairas. Häilyn jossain kroonikon ja toipuvan välimaastossa, mutta en ole sairas siten kuin tämän kanssa ollaan sairaita. Oikeasti sairaita. Olen kuivilla. Miksi siis en voi päättää tätä. Välillä on päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista mitä tulee terveeseen ruokasuhteeseen, ja sitten niitä joina jääkaappi tyhjenee eikä mikään pysy sisällä. Mutta jälkimmäiset ovat selkeässä vähemmistössä, ja suurimman osan ajasta yritän selvitä syömään ahmimatta tai kestämään ahmimisen jälkipyykin.

En usko voivani olla terve. Järjetöntä, koska totta kai voisin olla, mutta en usko siihen. En usko tosissani että mikään muuttuu.

Nyt olen rauhallinen, ahmitus on pysynyt viikon poissa. Siinä on itse asiassa toinen ongelma (hokaisu nro 2). Olen valitellut aiemminkin etten syö silloin kun en ahmi. No, en taaskaan söisi jos pärjäisin ilman, kaikki maistuu paskalle. Tein listaa syötävistä joista pidän. Siis asioista joista pidän silloinkin kun tarve ahmia ei vello yli pään. Listasta tuli lyhyt. Kaikkeen mitä olen ahminut usein yhdistyy oksennusfiilis, ja vaikken olisi oksentanutkaan jotain tiettyä merkittävän paljoa, siihen yhdistyy silti ahmiminen. Enkä tykkää jutuista joita teki mieli anoreksia-aikoina, en useimmista lämpimistä ruoista enkä mistään mikä tuntuu suussa väärältä (objektiivisuus kunniaan...). En ylipäätään paljoakaan syötävistä (miksi **tussa minulla sitten on ahmimishäiriö!?!?).

Mutta tykkään:
kahvista
jäävuorisalaatista ja (suola)kurkusta
maya-suklaasta ja pandan vadelmalakusta
kuivatusta ruisleivästä
valkeasta teestä
karpalomehusta (oikeasta, ei siitä tönkkösokeroidusta huijaustiivisteestä)
avtivia-jogurteista
kylmistä keitetyistä ja kuumista uuniperunoista
omatekoisesta kanttarellipiirakasta
sipulikeitosta

Ei ihme jos on vähän ongelmia hemoglobiinin ja vatsan kanssa...

No vitja, syön mä muutakin, mutta suurimman osan ajasta niin kuin vaikka nyt kaikki (ylläluetellut mukaan lukien) syömiseen liittyvä ällöttää. Tuntuu kohtuuttomalta joutua syömään elääkseen nytkin, kun sisäistä, kaiken ylittävää pakkoa siihen ei ole.

Viikon mission (im)possible on kuvitella itsensä terveeksi. Toivottavasti uni jättää tulematta, tuota toimeksiantoa ei ehkä selvitetä 16 hereilläolotunnilla. Koska aion tapella tätä vastaan. Ja joku päivä uskon siihen että tulen terveeksi.

Koskaan ei voi olla liian rikas tai liian laiha

2010-01-03T14:25:00.002+02:00

Otsikko heitto bullshit-roottorista. Ei tullut mitään mieleen.

Hei taas, vähästä aikaa. Tuli jo ikävä, vaikka poissaolo nettimaailmasta oli nyt kyllä paikallaan, on vähän asiat pois kurssista. Pitkä kirjoitustauko teki hyvää, ehdin katsella tekemisiäni ilman niistä raportointia (mihin olen jo sekä tottunut että kiintynyt, blogi <3), ja pikkuhiljaa jo lakkasin miettimästä "tästä kirjoitan näin"-tyyliin. Ajankäyttöni, syömiseni ja ruumiinkuvani eivät ole hallussa. En ajattele itsestäni rehellisesti, juon liikaa pitääkseni syömiseni vähempänä (toimii ikävillä sivuvaikutuksilla...) ja käytän aikaa asioihin joilla ei ole väliä ja jätän tekemättä asioita joilla on.

Jäin kiinni Miehekkeelle. Laihdutuksesta, ja lääkkeidenkäytöstä. Ja syömättömyydestä. Juomisestakin melkein. Mutta sitä en uskaltaisi tunnustaa vaikka nappaisi minut verekseltään. Se järkyttyi yllättävän vähän. Sillä on oma elämä niin sekaisin ettei voimat riitä mun sotkuihini, ja hyvä niin. En ole valmis jakamaan tätä sotaa. Oikeassa elämässä.

Mutta siis. Lähden pian taas kotiin, olin melkein kuukauden poissa, ja yritän, taas uudelleen, saada asioita kääntymään paremmaksi. Ja taas uudelleen vakuuttaa itselleni että tällä kertaa se onnistuu, tällä kertaa jaksan aloittaa niin pienistä asioista ja olla lannistumatta, että se onnistuu. Ihan ensimmäisenä leikkaan tätä perkeleenmoista koneella istumista. Ei ole tervettä istua koneen takana yhtä paljon kuin nukkua.

Paluu arkeen

2009-11-30T23:08:00.002+02:00

Hyvät uutiset ensin: syöminen on normalisoitunut kivasti. Se meni siihen että dumlelakusta tuli jumalaton ällötys ja ähky, olin pari päivää käytännössä syömättä (käytännössä koska en laske kahvimaitoa ja kurkkusiivuja dippikastikkeella koska ainakin yritän olla sitä mieltä ettei se ole ruokaa), tämän jälkeen ruokahalu alkoi palailla. Enkä ole ahminut (toinen hyvä uutinen, aplodeja) juurikaan. Näinpä elelen tällä haavaa nuudeleilla ja paketillisella pipareita, kävin kyllä hakemassa oikeitakin ruoka-aineksia muttei ole vielä tullut inspiraatiota palata kyökkiin.

Syömättä ollessa on aina loputtoman paljon aikaa. Kun ei laita ruokaa, istu keittiössä syömässä sitä, ei ajattele ruokaa, ei vedä monituntisia ahmimiskohtauksia, aikaa on äkkiä hirveän paljon. Sitä minä kyllä rakastan siinä. Sitä että ehtii ajatella aivan liikaakin. Ei pitäisi sanoa näin, mutta minusta tuntuu että kahden viikon syömättömyys on parasta mitä olen tehnyt tänä vuonna. Ja kuten edellisestä voi ehkä päätellä, pakko myöntää, että elämäni on aika ikävää.

Luen tentteihin, valvon, kaljottelen kivojen puolivieraiden ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa, kyllästyn kämppikseen, istun tunti tunnin jälkeen tietokoneen ääressä tekemättä oikeastaan mitään vain siksi ettei ole muutakaan tekemistä, käyn treeneissä (no se ei tosin ole lainkaan ikävää <3), juhlissa joissa en juo ja joista tulen aivan liian myöhään kotiin, nukun vuoroin liian vähän ja liian paljon, oksentelen mitättömistä syistä. Siivoan, pyykkään, järjestelen tavarani uudelleen ja uudelleen enkä kuule miehestäni kahteen viikkoon vaikka kuvittelemme olevamme parisuhteessa. Ja säädän syömiseni kanssa, välillä tuntuu että vain siksi, että olen tottunut tekemään niin ja saan siitä vähän lisää täytettä tähän ihan kivaan ja hiivatin tyhjään arkeen. Toisaalta valmistuminen ja yliopiston taakse jättäminen pelottaa valtavasti, mutta toisaalta haluaisin mielettömästi tämän elämänvaiheen jo loppuvan ja päästä pois täältä. Elämässäni ei ole oikeasti kunnolla muuttunut mikään aikoihin. (Tähän teki hetken mieli kirjoittaa jotain sellaista kuin "tätäkö tämä nyt on" mutta se lentäisi niin pahasti yli että uudet lukijat (lämpimästi tervetuloa!) katuisivat klikkausta.)

No juu ei mikään suuri oivallus, mutta puhdisti ilmaa jotenkin myöntää että minussa ja elämässäni on paljon asioita joista en pidä. Ei tarvitse olla täydellinen, en minä sitä sano, mutta tässä saattaisi olla hitu siitä mikä on hiertänyt jo pidemmän aikaa, epämääräinen tunne siitä että jotain on vinollaan enemmän kuin päältä näyttää.

Että oli tuosta ruokalamasta sen verran hyötyä että tätä tuli mietittyä.

Ja laihduinkin siinä, huomasin juuri.

Onneksi en ole armeijassa siellä mua sanottaisi vässykäksi

2009-11-16T12:04:00.004+02:00

Mietin pitkään mitä vastaan Valeriaanan kommenttiin siitä, haluanko toipua. Mietin siksi, että vaikka tämän blogin tarkoitus on purkaa syömishäiriöajatukset hyvässä ja pahassa, tämä on asia josta mieluiten valehtelen. Haluan olla syömättä, en syö siksi että se tuntuu väärältä, se ei laihduta, en ole mielestäni riittävän laiha ja muita selityksiä MUTTA käsi sydämelle, en syö koska en jaksa lekkiä olevani terve ja normaali. En vielä, en nyt kun väsyttää, asiat hajoilee, vuorokauden tunnit eivät riitä ja en jaksa painautua läpi siitä prässistä jota toipuminen on. En halua parantua. En nyt. Vaikkei paranemisessa ei ole väliaikoja, eikä sille tule koskaan parempaa aikaa kuin nyt, silti. Takerrun tähän paskaan koska sen kanssa tiedän mitä teen, toipuminen on hyppy tuntemattomaan josta on tähän asti tullut kahta pahempi helvetti neljästi, enkä jaksa uskoa voivani lopettaa uraani anoreksialla päätymättä bulimikoksi. Koska niin siinä on käynyt. En jaksa sietää sitä että vihaan kehoani, ulkonäköäni, syömistä, oksentamista, toipumisen epäonnistumista. Se etten syö, tai syönhän minä joskin aika vähän, on stabiilia. Se pitää asioita pikkuisen paremmin kasassa. Kyllä tämä sin-käyrä tästä taas nousee, suuntaan tai toiseen, ja haluan edelleenkin uskoa että jonakin päivänä niin korkealle ettei alas tarvitse tulla enää takaisin. Mutta se päivä ei ole tänään.

En käsitä kuinka saatan myöntää sitä edes täällä. Myöntää sitä etten jaksa enkä halua kestää ahmimista ja suhtautua positiivisesti, väittää ryhtyväni hyväksymään itseni (no niin paksuiksi ei minunkaan juttuni kyllä usein mene) ja jatkaa joskus aloitettua paranemisprosessia sen sijaan että luovutan peilistä katsovan läskihirviön ja parin veemäisen päivän/viikon/kuukauden masentamina. Mutta tulipahan myönnettyä.

Oli mulla kyllä hyvääkin kerrottavaa. Skarppasin eilen syömisten kanssa sen verta että tein lounaan (jota sai tosin vähän tapella alas, osansa ehkä silläkin etten ole kummoinen kokki). Piti saada luettua tenttiin, oikein pätevä syy istua vartti keittiössä lautasen ääressä. Nousin aamulla lukemaan ja keittelemään kahvia, ja söin "aamupalan" kämppiksen pöydälle avoimena jättämästä sipsipussista (tekisi mieli laukoa muutama valittu sana hänelle tästä aiheesta) . Tuli niin huono olo että teki mieli painua vessaan, mutta edes minä en viitsi herätellä kämppäkavereita purjoilemalla aamuviideltä parin naksun takia. Hurraa sille. Sen jälkeen ei kyllä ole liiemmin tehnyt mieli mitään.

Syömisen loppumisesta

2009-11-11T22:11:00.002+02:00

Nyt se on alkanut tapahtua. Syömisen loppuminen. Syöminen alkaa loppua, tunnen joka päivä miten se käy vähemmäksi ja vähemmäksi. En ahmi. Ei ahmituta, ei lainkaan, tuntuu absurdilta koko ajatuskin. Minäkö mättäisin ruokaa, siis vaikkei ole nälkä, vaikkei tee mieli? Minäkö, miksi ihmeessä? Mutta niin se vain on, ahmimishäiriöni on painunut maan alle jälkiä jättämättä, enkä ilman sitä halua enää syödäkään.

Sen huomaa ensimmäiseksi iltapalasta. Ilta on ahmimisen kanssa kaikkein vaikein, silloin syö vahingossa liikaa ja silloin ehtii ahmimaan jos ei ole menoa. Iltapalan pois jääminen on ensimmäinen varma merkki. Mahan kurniminen nukkumaan mennessä, kun ei viitsi lähteä keittiöön enää päivällisen jälkeen. Aamupala on seuraava. Kun otan vain kahvin mukaani koska en ”ehdi” juoda sitä kotona, tai täytän ristikkoa aamupalapöydässä kuppini kanssa sen näköisenä kuin olisin jo syönyt, siitä tietää ettei syömistä jatku enää kauaa. Kun jätän eväätkin kotiin, vaihdan ne termarilliseen vettä ja teepusseihin, voi alkaa odottamaan mitä tapahtuu. Sitten lopuksi, kun syöminen loppuu. Ja sen jälkeen, kun syömisen loppumisesta kuluu riittävästi aikaa jottei niin enää voi jatkua. Sitä mitä sitten tapahtuu.

Sitä mitä minulle taas tapahtuu.

Valoa tunnelin päässä

2009-11-05T21:22:00.004+02:00

Täytyy varmaan pahoitella horinataukoa, vaikka epäilen olisiko yksikään tänne eksynyt välittänyt lukea viimeviikkojen tuotoksiani. Kirjoitin useammankin hullunpitkän tekstin ja deletoin ne kelvottomina, syystä että olisin kyllä avautunut sivutolkulla, mutta kaikesta muusta kuin itse aiheesta. Olen hiukka paineessa opintojen ja gradun kanssa (miksi? en suunnittele saavani sitä perkeleen tekelettä valmiiksi ainakaan vuoteen), nukun aivan liikaa, sosiaalinen elämä on jotensakin hankalaa kun hortoilen ja puhun ja käyttäydyn kuin olisin aineissa (mitä siis en ole tähän välihuom) eikä ajatukset kasaannu mitenkään loogisesti. Ja olen joka hiivatin päivä joko nuhainen (tämä lenssu on kestänyt nyt kaksi viikkoa), päänsäryssä, krapulassa (sitäkin taas juu) tai muuten vaan en saa itseäni ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja se väsymys on jotain tajutonta. Yllättäen tämä vähän syö "normaalia" opiskelijan arkielämää.

Mutmut, mitä syömiseen tulee, arkielämäni on aika normaalia. Tervetulleen normaalia suorastaan. Miehekkeen näkeminen teki syömisille hyvää, syön liikaa (tämä varmaan yllätti kaikki) mutten ahmi ihan hirveästi, ja syön yleensä ainakin kolme ateriaa päivässä mikä on minulta aika hyvin. Itse asiassa tosi hyvin. Enkä ole oksentanut kahteen viikkoon (vaikka on liipannut läheltä) mikä on tosi hyvin sekin, siinä kun oli kaikki kunnon putken ainekset olemassa. Joku välikausi menossa, olo on kumma, arpoilen kyökissä syödäkö vai eikö syödä kun oikeastaan on nälkä eikä sitten kuitenkaan, välillä touhuan tuntikausia putkeen ja sitten istun päivän enkä saa aikaiseksi mitään. Se on varmaan tuo pimeys kun iskee rytmit sekaisin. Mutta jos pystyisin pitämään nyt tämän syömisten lunkisti ottamisen, se olisi mahdottoman hyvä se.

P.S. Ei siitä täsmäsyömisestä tule kyllä paskaakaan
P.P.S. Näin unta jossa olin ostanut yksinäni litran jogurttipurkin, syönyt siitä kupillisen ja laittanut jääkaappin ja ihmettelin itsekseni että näinkö helposti se käykään XD Näin ei oikeassa elämässä ole muistaakseni tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Jatkoa unesta en muistanut aamulla, ehkä ihan hyvä ettei masenna. Henkistä harjoittelua, oujee!

Pääongelmia

2009-10-16T18:20:00.007+03:00

Lueskelin tässä tyyppien blogeja ja törmäsin monta kertaa toteamukseen laihat ihmiset on täydellisiä. Itse en ole siitä ihan vakuuttunut, tunnen paljon hernekeppejä jotka ovat täysiverisiä biatcheja, osan kohdalla väitän jopa että nämä kaksi ovat jokseensa verrannollisia (tytöistä tulee ilkeitä kun ne ei saa syödäkseen ja pitää itteään toisista parempina). Aika tekopyhää multa kun mähän siis en pidä laihuutta mitenkään kauniina, rait, mutta jos oikein muistan en ollut yhtään parempi ihminen silloin kun painoin nelkyt kiloa. No se siitä jäin vain miettimään. Helpolla pääsisi jos laihtumalla tulisi täydelliseksi.

Ja sit ihmettelen kun päätä särkee ja nappeja kuluu.

Vaakaton viikko kuten täsmäsyöminenkin menee päin helvettiä, en ole punnannut aamuisin (vaikka pari kertaa olen unenpöpperössä jo vetänyt villasukkia jalasta ja sitten keksinyt ettei puntarille olekaan asiaa) mutta välillä huijaan ja käyn illalla. En tajunnut olevani siinä niin kiinni. Tai tajusin mutten tunnustanut. Helpottaa vähän tietää että paino huitelee suunnilleen samoissa, eikä läskiahdistus ole niin paha kun käy vaatteet päällä syömisen ja juomisen jälkeen. Silti, aika säälittävää, olen riippuvainen kahdenkympin patterilaitteesta jonka valmistaja ei edes ole FunFactory.

Niin, ja päivän paras uutinen: olen tulossa kipeäksi ja Mieheke tulee tänä viikonloppuna. Loistohomma. Pitäisi raahautua kauppaan ostamaan nuudeleita, en saa kipeänä syötyä muuta (ja yhdistän ne jotenkin kipeänä oloon joten en ikinä osta niitä muuten, vaikka ehkä kannattaisi niin ei tarttisi sairaana mennä kauppaan). Tai ehkä hyppyytän Miehekkeen sitten kun se tulee, vaikka se onkin vähän eksyksissä mun lähikaupan lempijuttujen kanssa.

Äh kaljuunnun taas, villasukkien pohjat on ihan täynnä hiuksia. Pitäisiköhän vitamiininappeja syödä enemmän vai vähemmän.

Mene nyt särky jo hiiteen siitä. Tai toimi edes saamarin bloggeri ettei tarvitse nyhjätä miljoonaa kertaa samaa tekstiä uusiksi

Täsmäharjoittelua

2009-10-12T18:27:00.003+03:00

Harjoittelen täsmäsyömistä. Viisi-kuusi ateriaa päivässä 3 tunnin välein, riippuen miten paljon on aikaa nukkua. Ja otan vaa'attoman viikon. Vaaka saa oksentamaan liika helposti. Ei luulisi olevan vaikeaa muttei ole helppoakaan. Aterioita jää koko ajan välistä ja tuntuu että syön liikaa. Tänään on ensimmäinen päivä jona on hyvät mahikset onnistua (kello tulee jo seiskaa, neljä tuntia enää). Paitsi siltä osin etten syönyt aamupalaa, piti nyt sit muistaa sekin. Äh.

Mulla on tunne että missaan jotain. Tässä on jemmassa jokin pääsy ulos, mutten näe sitä. Tunnen kuinka sh ottaa tiukempaa otetta, mutta silti minusta tuntuu, että tästä labyrintista olisi tie ulos kun vain osaisi reitin. En haluaisi syödä, ruuan sisääntunkeminen ilman pillereitä tuntuu turvattomalta, oksu tuntuisi tulevan niin helposti. Ruoat tuntuvat syntisiltä (eikä siis hyvässä mielessä), enkä tunnista onko nälkä vai ei. Ja samalla oloni on oikeastaan ihan hyvä. En ole kovin huolestunut, minua ei ahdista puputtaa kurkkua ja syödä lääkkeitä. Minua ei häiritse, että tavoitepainoni on muuttunut ensimmäiseksi tavoitteekseni. Tai se, että syön läkeroleja yhtä paljon kuin ruokaa.

Ehkä olen vain jossain välitilassa itseni kanssa. Nielin nimittäin kiukkuni ja tein rauhan sen mimmin kanssa jonka kanssa tapeltiin elokuussa. Oikeastaan tein sen kyllä jotta Miehekkeelle tulisi kivampi mieli (HUOM! sen pyytämättä) koska se on sen kamu, mutta siitä olen oikeastaan vielä ylpeämpi, koska en ikinä laske aseita mistään muusta syystä kuin siitä, että olen itse kyllästynyt tai ahdistunut tappelemiseen. Ehkä siitä hyvästä voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei jaksaisi nyt tapella syömisen kanssa.

Treeneistä

2009-10-11T21:23:00.003+03:00

Kaikki ketä tykkäätte hyvästä lauserakenteesta ja johdonmukaisesta asiatekstista voitte siirtyä seuraavaan blogiin, tästä soperruksesta ei saa selvää millään ilveellä mutta julkaisempa kuitenkin kun liittyy sh käyttäytymiseeni aika läheisesti.

Vaihteeksi aihe josta tykkäänkin jopa. Näes, en ole hirveästi halunnut kertoilla urheiluharrastuksestani tänä syksynä, syystä että, siirryin vähän paremman porukan treeniryhmään kuukausi sitten ja tunnen itseni siellä yhdeksi v#tun eksyneeksi sorsaksi keskellä joutsenlampea. Olen ainoa siellä entisestä ryhmästäni, ne on treenannut näitä juttuja jo aiemmin ja olen koko ajan pihalla. Lankatyttökin (en linkitä kun en ole tehnyt siitä aihetta mutta kerroin siitä joskus helmikuussa ehkä) on siellä, lisäksi porukkaa kunnioittaa läsnäolollaan joku ex-ammattilaistähtönenkin, joka urheilun vuoksi heiluu siellä meikäläisten, jotka herättiin treeneihin 10 vuotta liian myöhään, kanssa. Et itsetunto korkeella. Mutta jos jotain hyvää, olen jo nyt edennyt öbaut triplasti sen mitä viime vuonna yhteensä, lämmittää sydäntä huomata että osaa jotan. Oih!

Lankatytöstä muuten, nyt kun näki sen pitkästä aikaa huomasi miksi se on siellä eikä ammattilaisissa. Anoreksiansa takia (ja voi olla että sekin on oikeasti herännyt vuosikymmenen liian myöhään). Se treenaa innottomasti ja sekoilee edelleen, jos se oisi terve se olisi aivan helvetin hyvä mutta ei pysy mukana kun näyttää pökräävän koko ajan. Jopa minä (buahhah) teen välillä paremmin kuin se, ja se on treenannut ainakin tuplasti kauemmin kuin minä.

Hattu kun vanhemmat ei tajunneet tuupata treeneihin neljävuotiaana, mistä sitä tietää mitä minustakin olisi tullut. Tai sitten ei.

No mut taidan mennä nukkuun, vähän turhan tiivis viikko takana ja seuraava alkaa kymmenen tunnin päästä.

Anteeksi häiriö

2009-10-01T00:52:00.003+03:00

Oksentaminen on jännä juttu. Kun kerran menee erehtymään pytylle väärin päin, sitä olisi ramppaamassa siellä koko ajan. Aamupalajogurtti, keitto päivällä ja iltamysli meinasivat kaikki käydä yli voimien. Huolimatta siitä, että heräsin sunnuntaina kurkku kipeänä, naama taikinana, ja kädet värisi pitkälle iltapäivään. Ei mikään voittajafiilis. Mutta tästä on pakko nousta. En voi alkaa tehdä sitä taas, muuten sille ei tule loppua. Lähdin ensiavuksi pariksi tunniksi treeneihin, ja lupauduin kamun koiravahdiksi jotta pääsen vähäksi aikaa pois kotoa. Lähden nyt viikonlopuksikin pois, en taida kestää keskenäni kämpillä jääkaapin ja posliiniponin kaverina.

Ja se tärkein, mikä kypsyi treeneissä kompuroidessa vapiseviin kinttuihini: Ajattelin aloittaa täsmäsyömisen uudestaan. Minulle täsmäsyönti on juhlaedustus syömishäiriöstä, silloin täsmäsyödään kun ollaan häiriintyneitä. En pidä siitä tai ole siinä kovin hyvä, mutta minulla on liian epävarma olo itsestäni nyt. Ja kylmä tosiasia saattaa olla, että olen (ehkä ihan vähän) häiriintynyt, mitä tulee syömisiini. Minua ei haittaa tarpeeksi se, että oksensin, minua haittaa enemmän se, että ahmin. Ja ahmin, vaikka olin syönyt neljä ateriaa päivän kuluessa. Itse asiassa minua haittaa se, että ylipäätään syön enkä oksenna. Tarvitsen tukea jostain, että saan riittävästi aikaa minun ja oksusession väliin, että jaksan lakata toistamasta sitä. Viime kevät muistutti jo aivan riittävästi miksi sitä kannattaa välttää. Vaikka sitten täsmäsyönnin hinnalla.

Kerrosta alemmas, kiitos!

2009-09-27T00:26:00.002+03:00

Se ahmimiskohtaus sitten tuli.

Vedettyäni siihen pisteeseen, että kumartuminen nosti oksun suuhun, seisoin huoneessani vapisten, silmät kiinni, ja rukoilin että kämppis aloittaisi jo imuroinnin, kääntäisi musiikin kovalle ja rymyäisi mahdollisimman kauan jotta ehdin oksentaa tämän kaiken.

Ja kauan siihen menikin, en käsitä kuinka saatoin syödä niin valtavasti. Hyi saatana että inhottaa. Syöminen, oksentaminen, minä, kaikki.

En ilmeisesti aio oppia.

Sössähdys

2009-09-26T13:29:00.002+03:00

Oletteko huomanneet, että ihmiset tykkäävät tuputtaa syötävää illanistujaisissa? Ja kun närkkii riittävän kauan kurkkutikkujaan turhan monet rupeavat katsomaan kieroon ja sitten on syötävä muiden mieliksi ja sitten on paha olo ja vituttaa.

Kamujen kanssa istuminen on hauskaa. Mutta. En käsitä miksi joka helkkarin kerta paikalla pitää olla ahmijan täsmäsetti sipsejä, tuckeja, juustoa, karkkia ja suklaata ja bonusnumerona jotan leivonnaista vielä. Istuin silmät kierossa puoli iltaa yrittäen huomaamatta olla syömättä ja puoli iltaa yrittäen huomaamattomasti vetää kaiken, ja se on perseestä. Ja lauantai aukeaa maha sekaisin (viikko oli dieetin suhteen oikein onnistunut eiliseen asti, joten massu ei oikein tykännyt mätöistä), turvoksissa semikrapulassa vailla mitään toivoa saada aikaan muuta kuin hammaspesun ja telkun katsomista.

Mikä hatuttaa eniten, on että halusin oksentaa. Mietin kuinka menisin muiden tupakkatauon aikana vessaan, valittelisin roskaa piilarissa, hoitaisin homman nopsaan ja olisin loppuajan syömättä. Kävin sen mielessäni läpi niin monta kertaa että olin varma siitä että tekisin sen kaikista hyvistä lupauksista huolimatta. Mutta en tehnyt. Ja se kadutti tänä aamuna, niin paljon että itketti. Ei ole hyvä.

Huomasin, etten ole ahminut yli kuukauteen. Olisin vielä ylpeämpi jos olo ei olisi näin paska.

Pitäis kai poimia sieniä

2009-09-21T19:55:00.002+03:00

Jokaisella pitäisi olla oma blogi johon avautua kaikesta mikä elämässä on perseellään, ja juuri tähän tarkoitukseen aion tätä blogistani nyt/taas käyttää. Viimeksikulunut viikko on ollut vähän rankka, vähäisessä määrin valaiseva ja aivan liian pitkä. Sain/ jouduin matkustamaan melkein koko viikon paikasta toiseen sosiaalisten häppeninkien, Miehekkeen ja töiden (tulevien sellaisten <3) takia. Onnekseni olen samanaikaisesti lääkkeillä jotka kieppaavat mahaa ympäri mitättömistä syistä (niinkö 5 tunnin maakuntamatkailu vaikka) ja ennalta varoittamatta ja kaiken lisäksi riittävän hullu käyttääkseni -krhm- tiettyjä ruuansulatusta tehokkaasti vaikeuttavia apteekkivalmisteita pakkosyömisen edessä. Lopputuloksena paskannan hammastahnaa, näytän narkkarilta, en ole nukkunut kahteen yöhön (heräilen pahoinvointiin), niskat on niin stanan jumissa ettei olkapäät liiku ja olen odottanut kotiinpääsyä viimeiset 48 tuntia kuin teinipoika pillua.

Anteeksi.

Mutta se valaisuosio. Olen pahemmin solmussa itseni kanssa kuin pitkilleen (niin ja siis ihan oikeasti tajuan tätä nyt...). Aikanaan eli vielä vuosi sitten mietiskelin tai ainakin yritin, mutta se jäi kun en pystynyt keskittymään. Aikanaan myös juoksin ja paastosin silloin kun homma lähti karkaamaan lapasesta, mutta nekin alkaa jäädä. Ja mitä totean. Minusta on tulossa huono ihminen. En pidä siitä mihin suuntaan liikun. Mietin liikaa ikäviä juttuja, annan niiden vaikuttaa itseeni, väsyn siihen etten luota Miehekkeen pysyvän kasassa (silläkin on päävaivoja), en pidä ihmisistä, riitelen niiden kanssa (uutta, olen aina ollut hissukka), puhun päälle ja liikaa, olen narsistinen ja ylipäätään irtaudun siitä ihmisestä joka olen halunnut olla. En vihaa itseäni, niin pitkälle on tultu, mutta en oikeastaan hirveästi pidäkään. Häpeän käytöstäni ja silti käyttäydyn koko ajan kuin idiootti. Enkä saa enää otetta siitä kuka olen ja millaiseksi niin hiivatisti haluan tulla.

Mietiskelyn aloitin silloin kun asiat oli oikeasti paskasti, kun ”toivuin anoreksiasta”, kun rasvaton piimäkin meinasi lentää kaaressa pyttyyn, Mieheke oli vielä enempi hajoillaan kuin nykyään, paniikkikohtaukset oli päivittäisiä tai ainakin viikottaisia vieraita, olin koko ajan mustelmilla (koulussa epäiltiin kotiväkivaltaa) kun kaatuilin ja raavin itseni kohtausten aikana, ja vihasin itseäni ja ruumistani, en pelkästään sitä miltä se näytti kuten nykyään vaan sitä mitä se oli yleensä. Istuin ja tuijotin seinää keskittyen ajattelemaan mitä tahansa yksittäistä asiaa kunnes pystyin näkemään sen edessäni tai tuijotin ulos ikkunasta ajatellen tyhjää. Ja puhuin tuntikausia itsekseni (terveen merkki). Tiedän että tämä on häröilyä, ketkä olette sitä mieltä olette ihan oikeassa, mutta näin sain ainakin paniikkikohtaukset harvemmiksi, ja sen jälkeen elämänhallintaa takaisin kun pää ei lyönyt koko ajan täysillä. Mutta siihen se osaltani jäi. Vedin oravanpyörää BEDin, oksentelun, anoreksian ja kaikkien kummien päähänpistojen kanssa viisi vuotta, ei vaan jaksanut, liian hapokasta. Ja ehkä se lopullinen halu parantua on aina ollut liian heikko, siinä tuli vastaan seinä, jonka viertä jatkoin viime vuoteen asti kunnes sekin tyssäsi. Ne tyypit ketä saa meditoimalla 24/7 buddhavirneen on hyviä rakentamaan henkisiä tikkaita, minä en ole. Tai syö sieniä.

Nyt. Olen väsynyt, en saa ajasta kiinni kun joka päivä meinaa loppua ennen kuin alkoikaan, en oikeastaan tiedä miksi teen mitä teen ja pieninkin viivästys tai virhe tai epäjärjestys ahdistaa. Olen toivoakseni lähestymässä sitä pistettä jossa minun on pakko alkaa tehdä jotain, koska nyt en jaksaisi vaikken todellakaan pidä tästä. Vaikka olen aina toivonut että tekisin muutokset vapaaehtoisesti, en pakkona. Silti.

What a girl wants

2009-09-12T15:14:00.004+03:00

Käytiinhän sitä pitkästä aikaa ulkona. Kivaa olla kavereiden kanssa, mutta kun Miehekkeen kaa ollaan koko kesä käyty chillailupaikoissa joissa kukaan ei tule liimaamaan itseään kiinni tisseihin (auttaa ehkä kun on melkein kaksi metriä miestä matkassa, tosin) ja kuulee oman ja toisten äänen ainakin huutamalla, niin onpahan täyteen pakattu bileluola vähän ahdistava. Mutta kamu löysi kivan oloisen miehen -minkä tarpeessa se on kipeästi, takana eroa ja näin-. Pääsin kotiin ”jo” neljältä korvat soiden ja suu kuivana kun en periaatteesta maksa vissystä yli kahta euroa (idiootti), revetäkseni riemusta kun vaaka näytti vähemmän kuin piitkään aikaan. Ehdin jo unohtaa miten hyvän hien saa pintaan tanssikapakoissa ilman että kukaan katsoo pahasti :) Selvisin muutenkin paljon fiksummin kuin kuvittelin mahdolliseksi, söin ennen lähtöä, ja ilta kului parilla viinilasillisella, kahdella juustokuutiolla ja yhdellä sipsillä (unohdin että ne on ihan stnan pahoja jos ei ole ahmintahimot päällä ja maistoin). Ja kannatti, vaaka kiitti <3 Nyt leikin krapulaa (jota tämä väsymys kyllä melkein vastaakin) ja datailen ja katon Pasilaa peiton alla, varmaan loppupäivän.

Yksi aihe mitä olen halunnut puida täällä enemmän nousi pinnalle äskettäin. Nimittäin se, että vaikka onkin aika kieroutunutta kiusata normaalipainoista (äwh, se se on) kroppaa laihduttamalla, etenkin kun tietää ettei pää välttis kestä kovin paljoa sekoiluja, teen tätä oikeastaan mielelläni. Minua ahdistaa olla tällainen läski, ei laihduttaa pakonomaisesti. Jaa miksi? Olen turhamainen, okei, ja se on yksi syy miksi en välittäisi olla pulla. Se varmaan pitää hengissä sitä anorektikkotyttöä joka muuten olisi tukehtunut läskeihini kauan sitten. Mutta silloin kun ei ole ahmiminen päällä (mikä muuten on edelleenkin tilanne, viime viikolla tuntui kerran siltä että voisi ahmituttaa mutta se meni ohi, jeejeejee!!), en ihmeemmin edes välitä syödä. Jos rääkkää itseään nälällä niin tuleehan siitä ahmimista, mutta hyvässä laihisaallossa syöminen tuntuu melkein velvollisuudelta jolla vältytään pökräämiseltä. Mitä se oikeastaan onkin. Mutta en pääse sopuun itseni kanssa siitä, onko tämä jotain ikiteinin huomionhakua, olenko oikeasti vain niin turhamainen että haluan kiusata itseäni näyttääkseni ihanteeltani, vai pääni jippo saada anoreksian kontrolli takaisin. Huolestuttavinta on, että oli se mitä tahansa noista, en välittäisi lopettaa. Enkä ole ihan varma, osaisinko. Siis kokonaankokonaan pysyvästi lopettaa laihduttamista. Toisaalta haluaisin yrittää, toisaalta olen ahminut niin kauan, etten ymmärrä miten pysyisin missään kokorajoissa jos en tasapainottaisi ahmimiskausia. Ja sitä paitsi, olen mielestäni aivan liian iso, miksi siis lopettaisin ennen kuin asia muuttuu. Varsinkin nyt, kun ahmiminen on pysynyt pois pidempiä kausia (eli +viikon) sitten sen kun olin 14. Tätä täytyy puida vielä, mutta nyt ei nuppi jaksa.

Lähden kattoon jos Pasilasta löytyis ratkaisu...

Laihiksella ei syödä ja muita viisauksia

2009-09-06T22:16:00.002+03:00

Ääwwwh. Tämä on taas niin tätä. Het kun pääsen hyvään alkuun alkaa hiivatinmoinen täpinä siitä että haluaa tuloksia nytnytNYT eikä huomenna, ja sitten ei tee mieli syödä mitän ja vain juosta lenkillä ja siitä tulee ahmimista. Vielä en siis ahmi vaan yritän syödä ihmisiksi enkä närkkiä activiajogurttia kahta tuntia, mutta kun ei tunnu hyvältä syödä. Olen laihiksella, ei silloin syödä. Vai...? No mut, jos turinailta kamujen ja viinin kanssa ensi viikolla lisäisi vähän kalorinsaantia, ja vähentäisi ahmimisriskiä.

Hassua muuten, ei ahmituta yhtään. Ei edes ajatus sipseistä, muroista, lakusta tai tuoreesta pullasta herätä vähääkään mättöhinkuja, ei pienimpiäkään, ja olen meinannut jo pariin otteeseen jättää puolitiehen sapuskan jonka olen päättänyt syödä. Tiedä sitten onko se halua onnistua vai vähän liikaa intoilua laihduttamisesta, mutta sopii juuri nyt oikein hyvin.

Tervetullutta pahoinvointia

2009-09-04T17:52:00.000+03:00

Ei tämä sitten niin kauheaa olekaan. Sattui samaan työryhmään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tyyppi josta tykkään (kaverin esiaste tjtn), kämppä alkaa näyttää asuttavalta, ja alan harkita että jaksaisin tehdä bloginikin hyväksi taas jotain. Lisäksi päätin ottaa lainan eli päivystyksille voi sanoa hei-hei, ei tätä hommaa oikeen kestä jos hengaa öisin valveilla.

Ja laihdutus on alkanut mallikkaasti. Makkarini on jääkylmä, joten hiippailen kotosalla villasukissa teemuki kourassa mikä on hyvä kun en yleensä juo yhtään tarpeeksi. Lisäksi vatsani on skitsahtanut jostakin iltaisin jo monta päivää, tunti-pari ennen nukkumaanmenoa tulee huono olo, joten iltapala jää aika vähäiseksi. Ja juuri ILTAPALA on se mikä yleensä karkaa käsistä eniten, joten olen tyytyväinen vaikka vähän oksettaakin. Kroppa on selvästi mukana tässä missiossa! Hyvin paljon todennäköisempää on, että se on joku mäntti närästys tai menkat, mutta eipä mua haittaa olla tyytyväinen kolmeen lusikalliseen jogurttia ennen petiä.

When a bitch wants to win, she starts losing

2009-09-02T21:02:00.003+03:00

Pitkästä aikaa taas! Tulin päivittämään näyttämään pitkää nenää jos joku arveli minun jo kokonaan häipyneen. Eli. Ahdistaa kertaa sata. Läskit sen kun leviää, mahallaan jos rötköttää katsomassa telkkua painuu sellaiset kraaterit peitosta turvonneeseen kroppaan että peilin edessä ei keksi kuka makkara sieltä katselee takaisin. Häivyin jo Miehekkeen luota masentumaan takaisin kämppääni johon päin en ole sylkäissytkään kolmeen kuukauteen. Käytiin reissussa, Italiassa, ja ihanaa oli. Sain tosin ilkeän muistutuksen siitä, etten ole laiha enää, mutta silti. Tsissus, minkä näköisiä naisia Välimeren seutu on täpösellään! Käytiin Nizzassakin, kerratkaa edellinen lause tuhannella niin tiedätte mitä ajattelin ne päivät. Että sitä onkin kykenevä sättimään ulkonäköään niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Olen taas ihan vitun pihalla kaikesta. Takaisin rutiineissani, koulussa, väsäilen thinspbookkeja ja kaipaan Miehekettä. Ennen lähtöä ehdin vielä polttamaan päreeni, hmm, neiti-ihmiseen jota on pakko kestää vaikka se välillä käy yli sietokyvyn. Nyt ollaan varmaan riidoissa, mikä häiritsee eloani paljon vähemmän kuin ehkä pitäisi. Se mikä häiritsee, että se saamarin - - - on laihduttanut (kuuluu lähipiirin krediitinkeräysmetodeihin...) ja se ottaa päähän niin maan stanasti. Minä en ole laihduttanut, yllätys yllätys. Olen sama leveäperse pyöriäinen kuin keväälläkin.

Mutta en kauaa. Jumalauta vihaan lällyreisiäni, allejani (jotka tosin ovat pysyneet armollisen pieninä verrattuna elopainooni) ja ennen kaikkea aivan liian kauas selkäpuolesta pullahtanuitta napaani enemmän kuin pitkään aikaan. Enkä välitä tarpeeksi siitä, millainen luuseri olen kun suuntaan voimavarani mieluummin skitsoamiseen kuin ongelmieni setvimiseen. En niin kauan, kuin ulkonäköni on tällainen pettymys.

Näin että pirteitä syysterveisiä Veeralta.

Tasapainolaudalla itsetunto

2009-07-22T12:56:00.007+03:00

Yliopistokaupunki kutsui ja ollaan taas Miehekkeen kämpillä. Koristin täällä asuntoa yksinäni viikon kun Mieheke jäi lopettelemaan urakkaa vanhaan kotikaupunkiin vanhalle pomolle ja minä tulin takaisin tänne huomattavasti siedettävämpään hommaan. Työ on tosiaan kivaa, pakottaa ylös aamuvarhaisella ja on fyysistä mikä tekee syömisestä vähän helpompaa. Ehkä kiitos sille selvisin yksinolostakin suht hyvin. Silti itsetunto on tehnyt syöksykierrettä, läskiahdistus ottaa koko ajan suurempia mittoja, ja jollen söisi jokaista ateriaa joko Miehekkeen kanssa tai autossa (pirun pitkät työmatkat, kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun pakko on syödä ettei pyörry) oksentaisin varmaan useamman kerran päivässä. Turvaruoat alkavat olla mennyttä, mikään ”synnitön”, kurkut, porkkanat, näkkäri jne ei maistu, tai jos maistuu, kilon kerta-annoksina.

Mikä hitto kesässä on niin vaikeaa? En ole edelleenkään vetänyt uikkaria päälle kertaakaan, eikä ole suunnitelmissakaan sen puoleen, typerää. Valo ja puolipukeiset ihmiset saavat tuntemaan itsensä niin... rumaksi.

Edistysaskel

2009-07-05T19:15:00.001+03:00

Ostin kesämekon. Tyköistuvan, värikkään, hassun kesämekon kokoa M, enkä yskinyt sitä edes varttia. Itseasiassa kokoa S ei ollut, mekko on alesta, ja se oli pieni M, mikä tosin ei muuta piiruakaan sitä tosiasiaa, että ostin yläosallisen vaatteen kokoa jokin muu kuin S. Yläosallisen siksi, ettei minua siunattu samaa kokoa olevilla ylä- ja alaruumiilla. Että näin.

Mietin, uskaltaisinko varovasti kysyä työkaverilta (siltä laihalta), miten paljon se urheilee. Näetsen, nainen on näyttänyt mahtavalta ne neljä vuotta mitkä olen sen nimeltä tiennyt, se painaa ehkä 45 kiloa, lihasvoima varmaan parempi kuin minun, sillä on noin vuoden ikäinen lapsi enkä ole nähnyt sitä ikinä väsyneenä. Onko tuollaista mahdollista tehdä ilman häikkää päässä tai burn outia? En siis ajatellut kysyä onko sillä jompaa kumpaa, mutta vähän herättää keskustelua siitä mitä se tekee sen eteen. Se nimittäin loisi ihan uutta uskoa kunnolliseen paranemiseen, jos voisi uskoa sen olevan ihan mahdollista. Ettei tarvitsisi lihoa enää enempää. Tai että voisi laihtua sen näköiseksi, ettei tarvitsisi aina katsoa omaa peilikuvaa kuin vierasta. Se käy väsyttämään pidemmän päälle, kun ei hahmota itseään ja mittojaan, ja kun omakuva heittää vuoroin suht normaalin, vuoroin tankin välillä. Ja jos vaikka voisi tuntea itsensä hoikaksi. Kaipaan sitä.

Pieniä suuria muutoksia

2009-07-03T17:25:00.001+03:00

Työt alkoivat pari viikkoa sitten, ja sen jälkeen vapaa-aika on rajoittunut nukkumiseen ja suihkussa käymiseen. Selittelen tässä kirjoitustaukoja, jotka tulevat jatkumaan edelleen. Netti on rämä ja koneen edessä istuminen ei vaan jotenkin sovi kesähässäkkään.

Mitä siis olen tehnyt paitsi skitsahtanut äitin sanomisista. Tärkeintä, mitä en ole. En ole oksuillut. Siinä ei tällä kertaa (joskus kun jaksan, muistelen vanhoja ja sitä miten silloin näiden kuvioiden kanssa meni) tapahtunut mitään isoa ahaa-elämystä, se vain loppui, kun päätin lopettaa sen heti alkuunsa. Päätöstä vauhditti se, että olen koko ajan töissä tai Miehekkeen kanssa, enkä kestä miettiä että kuulikohan/ haistoikohan/ arvasikohan tuo yksi nyt jotain.

Sääli kyllä, tuon päätöksen jälkeen olisi voinut mennä paremminkin. Oksentaminen on riittävän hyvä syy olla ahmimatta (ei tarvitse sitten oksentaa), ja sen loputtua ahminta on taas välillä nostanut päätään. Onnellinen parikiloinen, jonka tiputin ahminnasta huolimatta keväällä uhkaa tulla takaisin, ja se kiristää ruuvia koko ajan pahemmin. Hetkittäin jopa hyväksyn, että en ole laiha, mutta grammaakaan tästä läskimpi en suostu olemaan. Arki sujuu nyt omalla painollaan kun olen töissä niin paljon kuin jaksan ja loppuajan Miehekkeen kanssa, mutta olo on hutera. Laiha työkaveri saa ajattelemaan oksentamista ja loputtomia juoksulenkkejä, kylppärin peili itkemään. Työ on fyysistä ja pakottaa syömään ja käymään suihkussa, molemmat hyviä asioita, vaikka Miehekkeen voikkarit nostavatkin palan kurkkuun. Ja ei, en ole käynyt uimassa, enkä aio.

"Perse leviää"

2009-06-30T17:18:00.001+03:00

No niin. Äitien kuuluu olla kivoja, kannustavia ja sokeita tyttäriensä ulkoisille virheille, eikö. Avaudun äidistäkin (lista kasvaa koko ajan) lisää paremmalla ajalla, mutta niin paljon kuin äitiäni rakastankin, hän ei kuulu siihen ryhmään naisia, joka myöntäisi ketään itseään kauniimmaksi. Eikä hänen pidäkään, hän on, ja varsinkin nuorempana hän oli hätkähdyttävän kaunis nainen. Ja hyvin, hyvin laiha.

Tuli tässä kotona käydessäni puheeksi velipojan urheiluharrastus, hän harjoittelee cooperiin. Äiti kysyi olenko juossut paljon viime aikoina. En, opinnot ja työt pitävät kiireisenä. ”Niinhän se on, istuminen ja pänttääminen levittää persausta”. Ei hyvä ihme se tärähti, vaikka se oli tarkoitettu vain vitsiksi, vaikka nauroin sille, vaikka – tai ehkä ennen kaikkea siksi – tiesin sen olevan täysin totta. Riisi ja kastike oli tulla ylös samassa paikkaa.

Tiedän ettei äiti haluaisi minun olevan tämän painoinen, olen liian painava ollakseni hänen tyttärensä. Tiedän Miehekkeen pitävän laihoista naisista (tiedän koska joskus aikoinaan kysyin ja hän vastaa rehellisesti mistä olen iloinen). En siedä ajatusta siitä, että minulla on näin iso vatsa ja takamus, halveksin omaa heikkouttani, ja tunnen itseni koko ajan lihavaksi, vaikka olisin laihin joukossa (mitä tapahtuu tosin valitettavan harvoin). Tiedän ettei kumpikaan heistä tarkoita sillä pahaa, ne ovat heidän mielipiteitään. En tarkoita itselleni pahaa, mutta se on minun mielipiteeni. Miksi helvetissä siis jatkan tätä, miksen laihduta painoon, jonka tiedän itselleni mukavaksi.

Koska en uskalla. Koska pelkään, etten pysty siihen, ja koska pelkään, että jos onnistun, se ei riitäkään. Loukutan itseni tuntemaan oloni pahaksi ja pysymään siinä, olemaan muuttamatta tilannetta, jottei minun tarvitsisi kohdata epäonnistumista tai sairautta, josta en ole parantunut. Mikä kusipää sitä voikaan itseään kohtaan olla.

Rauha maassa ja Veeralla vähän parempi tahto

2009-06-15T13:57:00.003+03:00

Kiitos kaikki ketkä tulitte lukemaan. Olen saanut uuden lukijankin, kiitos ja kumarrus. En meinaa saada aloitettua mistään kun on yli kaksi viikkoa ollut taukoa blogimaailmasta. Meinasin tulla vain töksäyttämään blogin olevan lomalla. Pääni kannalta vaan nyt ei ole lainkaan hyvä aika taukoilla, joten yritän järkkäillä nettiä siten että annan kuullua itsestäni useammin kuin kahden viikon välein. Haluaisin muuttaa blogin ulkoasunkin, vanha tympiinnyttää, ja pitäisi viimein käydä läpi blogit joita luen ja joita en lue ja laittaa edelliset näytille. Mikä siinäkin on vaikeaa, kertoa mitä seuraa?

Mutta kuulumisia. En tee mitään. Makaan Miehekkeellä ja hakkaan pasianssia, nukun. Tämä oli ihan hyvä siirto, tihrustelin toissa viikon itkua, hajoilin nukkumattomuuteen ja söin kun Mieheke muistutti ja silloinkin paskasti. Viimeisen suhteen meno ei kyllä ole muuttunut, kaikki meinaa tulla ylös sitä mukaa kun saan alas, mutta syödään Miehekkeen kanssa kaksi kertaa päivässä yhdessä joten kyllä tässä tolpillaan pysyy. Eikä tämä niin dramaattista ole, jos jaksaisin säätää pääni kanssa niin kuin pitäisi, saisin syötyä varmaan ihan kivasti eikä tarvitsisi oksennella niitä lakupatukoita (niistä on tulossa hitti) mutta kun ei jaksa. Niinpä hajoilen ylimääräiseen näkkäriin tai vedän jälkiruokakastiketetran iltapalaksi ja puklailen jos Mieheke ei ole kotona.

Eniten ei edes vituta kaikki eli syöminen, vaan ihan yleisesti se, etten jaksa. En käsitä mikä nyhvötys tähän nyt piti kesän alkuun kiskaista. Keväästä olisi voinut selvitä paremmin. Päässä kiertää laihdutus, reidet ja vatsa saavat raapimaan itseään enkä taaskaan kehtaisi hortoilla Miehekkeen nähden alasti. Mutta ei jaksa tehdä asialle mitään. Vittu kun viitsisi, niin varastaisi jostain ison nosturin, hivaisi sillä itsensä jaloilleen ja paukuttaisi vielä pari kertaa pään seinään että varmasti jäisi liiat mietteet miettimättä.

I´m wearing the shoe ´til it fits

2009-05-30T10:24:00.003+03:00

Mieheke tulee tänään. Suunnitelmat muuttuivat, töiden takia ollaan sittenkin suuri osa kesää samassa kaupungissa kuin aina ennenkin, ja samaan mustalaistyyliin kuin aina ennenkin kämpätään jossain satunnaisissa nurkissa todennäköisesti pikkuveljeni kanssa ja häivytään jossain kohti Miehekkeelle jos työt järjestyy. Eikä lähdetä reissuun niinkuin haluttiin. Kuten aina ennenkin. Avauduin eilisiltana paperikirjaan siitä miten vihoviimeisen täynnä olen tätä, kun aika lipuu ohi enkä ota mistään kiinni. Pari vuotta sitten asuin kolmen kesäkuukauden aikana seitsemässä osoitteessa (en kyllä vaihtanut niistä yhtäkään postiin) enkä liikkunut minnekään ilman yöpymiskamppeita. Ja peruin kesäsuunnitelmat kun tuli hyvä sauma olla töissä suunniteltu loma. Lupasin itselleni ettei ikinä enää, vaan mitä nyt. Kahden kaupungin välillä ramppaamisesta on hyvä aloittaa, ja odotanpas vaan, enköhän viimeistään heinäkuuksi ole muuttanut kesäautooni ja kämppää parkkipaikan laidalla. Voi elämä että olen täynnä tätä, miksi Miehekkeen piti lupautua töihin sinne, miksei se ole voinut säästää tukia sen vertaa ettei tarvitsisi ottaa vastaan jokaista työsunnuntaita tuli se sitten miten huonoon väliin vain! Haluaisin häipyä. Olla tuntemattomassa paikassa tuntemattomien ihmisten kanssa Soneran kantaman takana. En täällä, en vanhempieni kaupungissa enkä ehkä enää Miehekkeelläkään. Vaikka hetken mietin että paskanmarjat, minä olen siellä oli työpaikkani miten epämääräinen tahansa, kämppään Miehekkeellä ja syön sen kämppiksen keksejä koko kesän, Mieheke saa olla missä lystää.

Mieheke kuitenkin tulee tänne tänään, itse asiassa taitaa olla jo matkalla. Se ei onneksi muuttunut, vaikken ehkä ole parhaimmillani tyttöystävänä nyt. Tein sentään suolahuuhtelun huijaamaan ilmapalloturvotustani vähemmäksi, kehtaan ehkä poistua ovesta asemalle vastaan. Pari tuntia aikaa järkätä piiloon jutut mitä Miehekkeen ei välttis tarvitse nähdä (ei siis mitään vakavampaa kuin syömis- ja painopäivyrit, paastoteet, parit thinspiskuvat, piristäväpurkit sun muut, nikotiinipurkat joudun kyllä ehkä tunnustamaan jos en halua testata josko äkkivieroitus parantaisi tuultani) ja siivota vessa vielä kertaalleen. Ja heittää tämä paskaangstaus nurkkaan, meidän piti koko viikko lukea vähän ja testailla sängyn jousituksia paljon, ei mököttää rahan puutetta.

Olisinkohan onnellisempi jos lopettaisin kaiken suunnittelun vähäksi aikaa?

Viiniä ja vitutusta

2009-05-25T22:30:00.003+03:00

Sössin. Rässin. Mokaan. Taas. Epäonnistun, toisin sanoen. En käsitä miten painoin tätä tahtia joskus viikko ja kuukausi ja tentti toisensa perään, en vain kykene enää. En ole tottunut luovuttamaan, mutta nyt en yksinkertaisesti kykene pitämään silmiäni enää kirjassa, lukemaan, ymmärtämään, oppimaan, painamaan mieleen. Kävin vartin pitkälläni, ja sänky tuntui niiin hyvältä, uneksin miten voisin jäädä siihen moneksi päiväksi selkäni päälle pitkää (tai keskipitkää) pituuttani lepäämään. Nousin, yritin kaksi tuntia, ei tullut mitään. En mene huomiseen tenttiin. En jaksa lukea enää ensi yötä. Enkä halua, jos rehellisiä ollaan. Milloin viimeksi jätin lukematta siksi, etten halunnut edes yrittää?

Syön, juon, oksennan, syön liikaa (en oikeasti, ruoka vain on alkanut tuntumaan ällöltä), syön liian vähän ja oksennan taas. Hajoan, siltä se tuntuu. Kävin tänään ulkona reilun tunnin, ensimmäistä kertaa niin pitkään sitten viime torstain (arvatkaas mitä olen tehnyt kaikki nämä aurinkoiset päivät...), ja tuntui hyvältä kunnes henkeä alkoi ahdistaa. Ja itkettää, en pidä itseäni pillittäjänä, mutta saattaa olla aika muuttaa käsitystä.

Toisaalta, olo on rauhallinen kun noukin ostoskoriin kerta toisensa jälkeen kurkkua, kirsikkatomaatteja, vissyä, lihgtcolaa ja purkkaa, kaupassa käynnistä on yhtäkkiä tullut uskomattoman helppoa. Toisaalta, suljen vaivihkaa ovia ja kuuntelen kämppisten liikkeitä vessasta kun pepelaku olikin sitten päälleni liikaa, ja mietin mitä helvettiä vauhkoan 66 kcalin takia. Ja milloin lopetan tämän ikuisen teineilyn. Enkö vain voisi joko leikkiä normaalia lopun ikääni, syödä, valmistua, hankkia pari lasta ja keski-iän kilot ja elää niiden kanssa, taikka laihduttaa itseni hoitokuntoon nyt ja tulla kaapista tämän paskan kanssa. En, kun sätkin tällaisessa välitilassa paljon mieluummin. Vittu, sarkasmikin on kuollut.

Ähky (joka tuntuu paljon pahemmalta kuin muistin)

2009-05-21T15:21:00.003+03:00

Ihan kuin alkaisi nuppi rakoilla tuon edellisen postauksen perusteella, tai ainakaan en ihan tunnistanut itseäni siitä enää aamulla. Joka tapauksessa hyyvin fiksua kukkua öitä punkun kanssa kun aamulla herää auringon noustessa ikkunaa vastapäätä eli suht aikaisin (mikä on kyllä muuten oikein ihanaa) hommiin. Ja ensi viikko hengittää niskaan vaikka taitaa olla vasta torstai. No ju, mutta sainpahan sitä vähistä unistani taas maksaakin.

Näes. En ole ahminut kunnolla moneen viikkoon (sipsilandiassa käväisykään viikko sitten ei mennyt ahminnaksi kun oli katsojia vaikka olikin muuten kamalaa), ja vaikka sapuskani on aika laadutonta kun en viitsiydy kauppaan ostamaan mitään mistä voisi tehdä oikeaa ruokaa, syön kuitenkin ihan mukavasti enkä hirveän paljon siihen nähden etten liiku juuri lainkaan. Aamulla herättyäni tiskirätti suussa nakersin jotan aprikooseja ja leipää, päivä meni hyvin, mutta sitten löysin vierasvarakeksit (jotain jyväjuttuja + 500kcal /100 grammaa) jotka jostain aika erikoisesta päähänpistosta avasin lukukaveriksi, ja ennen kuin huomasinkaan koko puketti oli tyhjä ja nyt yököttää. Paketillinen. Keksejä. Voi. Veera. Mutta ihan takuulla en lähde moikkaamaan vessaa en, vaikka vatsaa vääntää niin pirusti. Enkä keittiötäkään, koska tämä syöminen ei nimittäin jatku tästä, en aio kiskoa kohtausta kun tuostakin tuli jo näin paha olla. Pitikö tämä perseily taas aloittaa uudestaan? Juuri kun meni melkein nätisti? Sitä paitsi niille kakuille olisi oikeasti ollut käyttöä kun vieraita tulee. Ai mikä ANoreksia, ei mulla ainakaan, ei ei.

Vässytytys

2009-05-21T01:30:00.004+03:00

Olen kehittämässä on-off suhdetta opintojeni kanssa. Välillä väännän verenmaku suussa vihoviimeisen kyllästyneenä olemaan hikipinko, joka istuu päivä päivältä ja ilta illalta kotona kasvattamassa hometta perseeseensä lukien tenttiin jonka tietoja ei soisi koskaan tarvitsevansa. Sitten välillä taas muistan miksi teen tätä. Niin kuin eilen. Pänttäsin hulluna, aloitin heti tultuani edellisestä tentistä, katsoin välillä hetken telkkua kun en kyennyt keskittymään ja jatkoin taas pikkutunneille. Toisaalta kaipasin sitä fiilistä kun yhdeltä yöllä vääntää matskun kimpussa aivan kympillä ja lamppu syttyy päässä Aaa näin!, mutta samalla lasken tunteja siihen kun pääsen koko sotkusta pariksi kuukaudeksi. Mikä sitä ihmistä riivaa että pitää ottaa näin saakelin pitkä tutkinto? Tänäänkin, ei kun eilen, kävin hökäsemässä ihan kohtuuhyvää arvosanaa tentistä, eli miten niin muka en ole motivoitunut, mutta mutta kun paukut loppuu enkä osaa enkä jaksa olla tyytyväinen itseeni vaikka miten vaikeaa se muka voi olla enkä syödä vaikka miten vaikeaa sekään voi olla. Ei saa kiusata pikku-Veeraa pikku-Veera ei halua! Ei jaksa.

No joo, tämä on taas näitä öitä kun ei sitten kierrokset rauhoittuneet riittävästi että olisi mennyt ihmisten aikaan nukkumaan tai muutenkaan koko päivänä käyttäytynyt niin kuin ihmiset. Olen syömisissäni siinä vaiheessa, että blogiin avautuminen ties mistä jupinasta tuntuu kahden punaviinilasillisen jälkeen hyvältä idealta (ja olen muuten kirjoittanut koko tekstistä ehkä kolme sanaa ensi yrittämällä oikein), ja kädet haisevat oksennukselta. Hyi saatana. Täytyy ostaa parempaa saiputta.

Mieheke tulee viikon päästä. Vihdoin.

Kuka minä?

2009-05-18T21:13:00.005+03:00

Olen kauheasti halunnut kirjoittaa mutta päästyäni koneelle puolinukuksissa siitä ei sitten olekaan tullut mitään. Luonnostelelin luennoilla tekstejäkin jo vaikka mistä, ja sinne ne ovat jääneet muistiinpanojen marginaaleihin. Nyt olen puolinukuksissa duunivuorossa (viimeisessä <3) ja kirjaimet hyppii ruudulla ja pää on tyhjä. Mutta täällä ei tapahdu mitään ja lähistöllä on varastamiskelpoinen suojaamaton netti joten datailen, eiköhän tämä hereillä pidä.

Olen ollut älyttömän herkkänahkainen anonyymiudestani. Haluaisin kertoa ja purkaa asioita tänne vähän yksityiskohtaisemmin, mutta pelkään tunnistetuksi tulemista. Eikä se olisi mikään suuri ihme, jos rupean avautumaan tekemisistäni tai alastani tai paikoista ja paikkakunnista enempi, kun välillä tuntuu, että päästään ehjät ovat vähemmistö näissä (hyvin pienissä) piireissä. Ja olen siitä hyvä esimerkki itse. Sitä paitsi, olisi se vähän friikkiä jos vaikka oma opiskelukaveri tunnistaisi täältä, en kyllä tykkäisi yhtään. Mieheke on ihan oma lukunsa, en ole varma tietääkö hän blogistani, mutta jos ei, minun puolestani asia voi pysyä niin, puhun nämä jutut mieluummin naamakkain. Mutta ehkä tässä kohti voisin yrittää olla vähemmän arka.

Viimeinen työvuoro, kolmanneksi viimeinen viikko. Asiat loppuu. Saatan sittenkin saada melkein koko kesäksi töitä, sitten loppuisi penninvenytyskin. En tunne Miehekkeen kaupungista ketään, oli kiven alla koittaa saada sieltä työpaikkaa. Ikävä Miehekettä, kämppäkavereiden kanssa elo ottaa päähän (johtuu vain stressistä, elän harvinaisen ihanan naisnelikon kanssa), kaapissa on liikaa ja vääriä ruokia, kukaan ei tee leipää niin kuin Mieheke ja järsin niitä samoja känttyjä jotka jäi syömättä jo viime viikolla kun ei tehnyt silloin mieli niin kuin ei nytkään. Syöminenkin loppuu.

Särky oli, järki meni

2009-05-13T19:24:00.004+03:00

En etsinyt sitä narkovälittäjää, vaikka välistä tuntuu että olisi ehkä pitänyt. Särky on melkein loppunut, portaiden nousu ja kirkas valo saavat vielä kylmän hien otsalle, mutta en tarvitse nappejakaan enää. Se on mukavaa se, tänäiltana saan jo viinilasillisenikin jota olen kaivannut melkein kaksi viikkoa. Samalla kun värit ovat lakanneet polttamasta silmiä, ovat ne palanneet arkipäivään muutenkin. Ulkona paistaa aurinko, ja sisällä naamani loistaa ainakin yhtä kirkkaasti, nimittäin aamuisesta puntarihetkestä on yhtäkkiä tullut päivän kohokohta. Viime viikolla en särkevässä päässäni edes tajunnut luvun olevan joka aamu pienempi, nyt sen tajuaa sitäkin selvemmin. Minä laihdun. Olen pian ensimmäisen ¨maagisen lukuni¨alla, ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Nyt kun painossa tapahtuu muutosta, sitä huomaa miten vastenmielisesti sitä sietää kroppaa joka on itselle liian iso. Joskin, pahoin pelkään että paino on lähtenyt siitä missä joskus olivat aivoni (seuraava kappale selittää), mutta menetyskö tuo. Läskiinnyn pahaa vauhtia koska en liiku, mutta siihenkin tulee pian korjaus, ja voin palata lenkkirytmiini. Sillä edellytyksellä että pääsen korttelin ympäri kuolematta, hm, rasvaemboliaan tai johonkin.

Mutta järki niiden lääkkeiden mukana taisi mennä. Vai mitä mieltä olette viisuvalvojaisista kamun luona sipsimaassa eilisiltana? Helvetin tyhmää, tiedetään, varsinkin kun se iiso ahmija loisii minussa paksuna edelleen, vaikkei kotona ole tullut hirveästi mätettyäkään (kun ei täällä ole mitään). Siinä kävi perinteiset, paitsi ettei ne jääneet perinteisiksi. Deletoin. Eli oksensin. Eli ärjösin, kaikki kuulostavat yhtä pahoilta. En paljoa, koska veeseen takana oli koko ajan jonoa (ja minulla on tosi vahva yskärefleksi vaikka muuten olenkin hiljaa, se on epäilyttävää). Edelliskerrasta on piitkä pitkä aika. En käsitä, miten vitunmoinen idiootti sitä pitää olla, että pitää paria kourallista sipsejä tuon ja kiinnijäämisen arvoisena, toisaalta miten vitunmoinen idiootti sitä on että ylipäätään koskee niihin suolakökkäreisiin ja ottaa tämän riskin. Nolottaa. Ja se ikävin, mutta myös rehellisin ajatus, miten v.i. pitää olla, ettei lähde yksin tein kotiin ja jatka loppuun mitä on aloittanut ettei tarvitse myöhemmin potea kuin bulimikointia eikä ahmimista. Ihme kyllä aamuvaaka ei noussut vaikka kakosin ylös vain pari möykkyä. Nyt kun vielä se ihme tapahtuisi, että tämä hölmöily jäisi tähän. Köyhyydelle kiitos kämppiksistä jotka kuuntelevat seinän takana.

Olo on hyvä, ruoka ei maistu mutta juuri nyt se on tervetullutta. Väännän viimeisen parin viikon stressit, ja pian voin palata koodiin, tehdä kaksi lenkkiä päivässä ja syödä riittävästi että pikkujogurtista tulee ähky jolloin oikealle ahmimiselle ei ole mitää saumaa. Ja pääsen Miehekkeen luo, sen silmien alle jossa en toivottavasti voi tehdä mitään typerää.

Kivusta nautintoon

2009-05-09T19:19:00.003+03:00

Lääkäri käännytti kun soitin, pärjään kuulemma säryn kanssa kolme viikkoa kun olen pärjännyt aiemminkin, sitten olisi aika. En ihan ajatellut vanheta tässä kaupungissa enää kolmea viikkoa, ja jos pää ei vielä siihen mennessä ole lopettanut, tuskin kannattaa mennä yliopistoterkkaan riehumaan. Antavat sieltä kuitenkin buranaa ja kolme päivää saikkua joilla kummallakaan en tee mitään. Onneksi en vaihtanut kirjoja, kesällä pääsen vanhalle lääkärille. Jos ottavat, tiedä sitten kiinnostaako ketään paskaakaan. Fysioterapeuttia onneksi kiinnostaa kun sille maksetaan siitä (ja se on niin ihana että sitä kiinnostaisi ehkä muutenkin), soitan sille ja varaan ajat kesäkuulle, kyllä se sitten taas. Mutta juuri nyt alan olla kypsä etsimään jonkun kivan narkovälittäjän ja viettämään loput tentit tötsyissä. Ja niin muutan kesäksi Miehekkeelle kun lupasin. Sillä on parveke <3 Ja kämppis mutta sen kanssa nyt elää.

Laihis voi paskasti. En saa syötyä paljon mitään ja se mitä syönkin on paskaa, eikä pää kestä enää edes kävelyä juoksemisesta puhumattakaan. Joten laihdun mutta näytän koko ajan läskimmältä. Mutta ruokaa ei tee mieli. Syön vaan koska kuvittelen sen vähentävän särkyä. Ja sitten nousee oksu kurkkuun, namnam.

Nyt tuli Mieheke skypeen pitää men. Avaudun lisää kun jaksan.

Väärä lääkitys

2009-05-06T21:41:00.000+03:00

Ketkä ette tykkää pipivalituksista voitte jättää seuraavan välistä. Kirjoitan jotta voin tarvittaessa, kaiken ollessa taas tosi kivasti ja huonojen päivien unohtuessa, palata lukemaan, miksei kannata koittaa purkaa paineita typerillä konsteilla jotka ehkä hetkessä tuntuvat kovinkin välkyiltä. Näes, maanantai aloitti lyhyen mutta liukkaan alamäen enkä ole yhtään varma, etteikö se tästä vielä jatkuisi. Päivitettyäni päätin jo avata vinkkupullon tentistä huolimatta, kun korkkiruuvi kädessä muistin ottaneeni useammankin särkylääkkeen viikon jomottaneeseen päähäni. Kun en edes punkkua voi itselleni suoda kun täytyy mättää lääkkeitä vaikka on vaikea ilta tulossa, kiskoin ihan vittuuntuneisuuttani tunnissa kaiken yli 150 kaloria sisältävän kaapeistani. Eikä sillä että se olisi ollut mikään ahmimiskohtaus, ruoka vain on hyvä alkoholin korvike kun kierroksia on riittävästi.

Ja siitä saa vähintään yhtä kamalan krapulan.

Heräsin aamulla lukemaan, rotta suussa ja niskat jumissa, päänsäryssä joka tuntui varpaissa asti. Sain alas vähän puuroa ja koulussa jogurtin, mutta voi elämä se särky. Olin yhteen mennessä ottanut särkylääkettä 3/4 vrk:n maksimiannoksesta, ei mitään vaikutusta (ongelma on hermoperäinen joten ei voi olettaakaan että olisi, mutta auttaa ne nyt yleensä edes vähän). Ja itketti, ja lupailin istuessani pakollisella seminaarilla etten enää ikuna ylensyö. Ainakaan vitutukseen. Kotiin päästyäni nukuin 13 tuntia (hyvä veto paskan niskan kanssa), ja herätessä oli olo kuin Ruususella konsanaan. Käsivarteni punaisista rannuista päätellen en ollut kääntänyt kylkeä koko yönä, huimasi, oksetti, pää vihloi eikä suostunut kääntymään. Päivä meni analogisesti eilisen kanssa, mutta illalla uskalsin ottaa opiaatit lisäksi kun ei tartte tehdä mitään järkevää tai pikkutarkkaa. Tänään pysyin myös riittävän pitkään hereillä jumpatakseni niskan ja hartiat ja maatakseni lämpötyynyn kanssa. Nyt sietää jo katsoa ruutuakin, vaikka vihlonta ei ole loppunut. Huominen pitäisi taas mennä perusburanalla, saas nähä miten käy. Piti sitten tämäkin vielä kokeilla vaikka olisi edelliskerroista luullut jääneen mieleen. Äh.

Kahvilla vai ilman?

2009-05-04T20:03:00.004+03:00

Olen epäonnistunut. En missään suuressa, enkä edes oikeasti, epäonnistunut vain oman pikku pääni tavoitteisiini nähden. Nyt minun pitää niellä se, uutta junaa ei enää tule. Projekti on ohi, vuoro on mennyt. Niin nopsasti, vain pari kuukautta sitten luulin ehtiväni vielä harjoitella, ehkä vielä toisen vuodenkin, ehtiä opettelemaan paremmaksi, loistavaksi.

Nyt en ehdi. En ollut niin hyvä kuin halusin, en edes niin hyvä kuin olisin luullut olevani, en. Jouduin jo monta kuukautta sitten tunnustamaan, etten oikeastaan edes pidä koko hommasta, mutta aioin jatkaa niin kauan että olisin siinä oikeasti hyvä. Nyt en jatka. Muutin mieleni.

Sylettää. En haluaisi tulla parempieni jyräämäksi ja tunnustaa, etten ole, voi olla paras. Vaikka olenkin helpottunut, ettei tarvitse lyödä päätä seinään niin lujaa enää. E n . o n n i s t u n u t . Entä sitten (valehtelen aika rankasti jos väitän uskovani tuohon viimeiseen joten en väitä).

Tyhjä olo. Alan hahmottaa päänsisustaani koko ajan enemmän, enkä voi väittää, että pitäisin kaikesta mitä näen. Teeskentely on niin monella tavalla helppoa, ei tarvitse olla hankala, ilkeä, kovaääninen, jyrkkä, näyttää etten osaa. Haluta epäonnistua. Voi vakuuttaa itsensä siitä, että onnistuminen on tärkeää, tärkeintä.

Jos ei huomenna olisi tenttiä joisin itseni kivaksi iltakänneillä ja unohtaisin vitutuksen huomiseksi. Tai ehkä teen niin kuitenkin. En halua miettiä loppuun asti tätä rataa, mitä tulee onnistumiseen laihuudessa ja mitä haluan kropaltani. Aina ei ole hyväksi pohtia liikoja.

Ruoka maailmaa pyörittää

2009-05-02T23:37:00.004+03:00

Skitsoan. Syöminen inhottaa ja silti syön, ja sitten inhottaa ja sitten tuntuu että pitäisi oksentaa ja sitten istun käsieni päällä tietokoneen edessä ja vanhenen jollain satunnaisblogeilla. Ja jään Miehekkeelle kiinni kuvapuhelussa ilmeestäni kun se sanoo ostaneensa puoli kiloa suklaata tai syöneensä munkkeja tai mitä milloinkin. Miksi sen pitää aina puhua jotan ruoasta? Kuitenkin haluaa että lenkkeilisin tai ylipäätään tekisin jotain lisää perseelläni istumisen sijaan, eikä ainakaan että ryhtyisin sen pulinoiden takia syömään valmiiksi liukastettua sapuskaa.

Tällä nyt ei juurikaan tekemistä sh:n kanssa, olin sairastanut melkein viisi vuotta kun Miehekkeen kanssa tavattiin ja yritän olla hiljaa näistä jutuista, joten sen ei voi odottaa osaavan varoa sanojaan. Kunhan ruikutan silti.

Söin tänään vähän enemmän, huomenna varmaan alkaa menkkakivut, ja niihin herääminen aamulla tyhjällä vatsalla on vähän turhan itsetuhoista ja typerää (koska sitten ei ainakaan syö kun oksettaa valmiiksi ja sitten ei voi ottaa särkylääkettä kun sen oksennan sen heti jos otan tyhjään vatsaan ja sitten muuttuu bitchiksi kämppikselle joka tuli vappulomalta aikaisessa kotiin ja huomaa aina jos en syö mikä on perseestä). Nyt ällöttää. Äh. Olisi pitänyt mennä sinne lenkille uudestaan vielä illalla, ei ehkä hituttaisi jo etukäteen huominen ja ensi viikko ja sitä seuraavakin näin paljon.

Äiti ei suosittele

2009-05-02T09:13:00.002+03:00

Niin kuin pääsin sanomasta, että tajuan olla ryypiskelemättä tyhjään vatsaan, alkoi tehdä mieli jääkaapissa lojuvaa valkoviininpohjaa. Lueskelin blogeja ja hortoilin netissä eli tsillailin kaikessa rauhassa hörpiskellen kaksi lasillista sitä viiniäni (oikeaoppisen 12 cl). Lähtiessäni laittamaan silmätippoja lattia sitten osoittautuikin yllättävän epätasaiseksi. Säälittävää kyllä, olin täydessä tinttanassa (kiitos Annalle hyvästä ilmaisusta) kolmannespullollisesta viiniä, joka vielä aika mietoa. Et näin. Niin huonosti asiat ei onneksi ole, että siitä krapulaa olisi tullut, mutta pysyn ehkä taas limulinjalla vähän aikaa...

Vilpurivalpuri

2009-05-01T21:51:00.004+03:00

Tänään pysäytyspäivä. Krapulaa ei ole, tajuan onneksi jo olla juoskentelematta tyhjään vatsaan, mutta kotiuduin aamunkoitteessa enkä tietenkään nukkunut päivällä joten se perkeleellisin väsy saattaa odottaa vielä huomenissa. Puuhasin kolmen tunnin unilla (ihanaa kun on valoisaa... no ei oikeastikin on) päivän hyperinä kaappeja, tietokonetta, kylppärin hyllyä järjestykseen, kökötin liian pitkään epämääräisten nettisivustojen ääressä, kävin lenkillä ja nyt ilmeisesti palaan edelliseen. Pää ei ainakaan käy ihan täysillä kun joka toinen kirjain tulee vääränä ja väännän tätä tekstiä ehkä vielä huomennakin.

Pippalot olivat vaivan väärti, ainakin päätellen siitä että päkiöitä särkee aika paljon korkkareiden (ja kun en tietenkään harrasta niitä kaikkein matalimpia) jäljiltä = en istuskellut nurkassa jurottamassa. Success! Onnistuin myös livahtamaan iltagrillajaisista kotiin käymään (jotain tosi tärkeää unohtui), välttämään kaiken mikä sisälsi sokerilimpparia ja suht huomaamattomasti juomaan samaa olutta kolme tuntia. Aamuyön krapula-aamiaisella luovutin, siltä ei vältytä millään selittelyillä, mutta silloin oli jo oikeasti nälkäkin vaikkei mikään tomaatin lisäksi hirveästi herättänyt hinkuja. Itse asiassa, peruna"salaatti" meinasi tulla ylös ennen kuin ehti alaskaan, mutta sitä nyt ei onneksi kukaan huomaa aamuneljältä jos naama vähän vaihtaa väriä.

Ja sitä paitsi kamuni oli tehnyt simaa. Sima on ihanaa, sitä voi juoda vaikka olisi mikä (ja sitten ihmetellä kun on niin hypertouhukas sokerikännin jälkimainingeissa...). Siitä tulee mieleen mummola ja penska-ajan vaput, se on heti turvaruoasta seuraava, ainakin niin kauan kuin sitä on tarjolla vain kerran vuodessa.

On tosi hienoa ettei perus-ahmimisruoka herätä himoja, mutta on se samalla aikas outoakin. Toisten mättäessä krapularuokaa päässäni takoi kuin vanhasta tottumuksesta lisää!lisää!lisää!, mutta jo pelkkä katse pöydän suuntaan aiheutti pienen puistatuksen. Käytän suhteettomia summia vissyyn, salaattiin ja kurkkuun, vähän vähemmän laittilimppariin, riisikakkuihin ja funlighteen. Niitäkään paitti vissyä ei tee mieli, mutta jotain täytyy syödä ellei halua heittäytyä kerrasta kärsijärektikoksi, mikä nyt ei juuri vuoden pahimpaan pänttäysaikaan ollut suunnitelmissa, eikä kyllä muulloinkaan. Jotenkin kyllästynyt olo koko syömisestä.

Keväthulluus

2009-04-28T14:18:00.004+03:00

No niin hei taas. Yläkerrassa tapellaan joten en saa luettua joten tulin tänne. En ole ihan vieläkään sujut uuden koneen näppiksen kanssa joten älkää laskeko krijoitusvirheitä. Keksin muuten oikein hyvän puolen uudessa koneessa: yksityisyys. Pienellä yrittämisellä saan blogini ja sh-sivut ja kaiken muunkin mihin en soisi esmes Miehekkeen törmäävän pidettyä pois oletusselaimesta, ilman että tyhjään välimuistia joka kerta kun joku tulee kylään. En ihan tiedä miksi näen niin pirusti vaivaa asian salailussa kun Mieheke nyt kuitenkin on minusta aika hyvin selvillä, mutta olo on mukavampi näin.

Mutta takaisin blogin pääaiheeseen, minuun ja syömishäröilyyn, joista ei kummastakaan ole kirjoitettava loppunut kuluneen viikon aikana. Kevät on hassua aikaa, oikeastaan tykkään siitä vaikka menetän viimeisenkin vuorokausirytmin ripun valon takia, mutta se pistää jotain päässäni ja näin myös syömisessäni sekaisin. Ensimmäinen merkki tästä oli kahvin maistumisen loppuminen pari viikkoa sitten, sitten loppui vähäkin lihansyönti ja nyt kasvatan ituja ja lipitän vihreää teetä. Enkä syö. Se alkoi viime viikolla. Tai siis syönhän minä, niitä ituja ja kurkkusalaattia, mutta muuten ei oikein tee mitään mieli. Välillä "ahmin" puketin näkkileipää mutta siihen se jää, eikä sitten taas tule syötyä. Sama juttu joka kevät, ja jännää kyllä se yllättää joka kerta yhtä paljon. Päänsäryt ovat myös tehneet paluuta, olen melkein päivittäin kipulääkityksellä, mikä ei ainakaan lisää syömishaluja. En edes yritä väittää olevani huolissani tai harmissani syömisestä, päin vastoin on kiva kun paino pysyy läpi päivän suunnilleen samana vedenjuontia lukuun ottamatta, ja pakonomainen vaa'lla ramppaamiseni ei aiheuta niin paljoa ahdistusta. Tässä on ihan riittävästi ahdistusta deadlinejen ja tenttejen ja ties minkä opiskelijasähläämisen kanssa.

Viimeiseen kategoriaan kuuluu ylihuominen (miten se voi olla niin pian?!?) Vappu. Olen kahden vaiheilla, järjestäydynkö juhlimaan torstai-iltana puolen tunnin valmistautumisella ja tiristelen perinteiset opiskelijaryyppäjäiset, vai suljenko kännykän ja nukunko koko hörhellyksen yli. Alan kyllä kallistua edellisen puoleen, pää kaipaa kipeästi nollausta. Sitä paitsi se ikävä tyyppikin josta juorusin tuntuu jättäneen minut viimein rauhaan, joten en välttämättä päädy yliopiston sähköpostilistille tai youtubeen jos innostunkin joraamaan pikkutunneilla kännykän soittoäänen tahtiin lakki simassa ja kenkä kadoksissa.

Jo poksahti

2009-04-27T21:31:00.002+03:00

...vaan ei pääni. Tietokone. Rakas, pitkään uskollisesti, joskin viime metreillä varsin pätkittäin palvellut valolaatikkoni sanoi työsopimuksen irti ilmeisen lopullisesti. En saanut kesken olleita töitäkään pois, edes lyhyt itkupotkuraivari ei saanut konetta enää käynnistymään riittävän pitkäksi ajaksi. Koulu, bloggailu ja kaikki muukin on siis ollut katkolla, vieroitusoireista nyt puhumattakaan. Ei riittänyt rohkeus käydä selaamaan sh-blogeja kämppiksen koneella, joten pieni lukusessio odottaa kunhan saan akuutit hommat pois alta. Foor riöl, mitä nykyjän voi tehdä ilman tietokonetta? Minulla ei ole riittävästi kortteja edes pasianssin peluuseen, ja koulumatskut ovat lähinnä netissä (ja niiden printaaminen muuten suht kallista lystiä, tuli kokeiltua.) Olin toivonut, että koneenrämä olisi jaksanut kasassa vielä kuukauden, jotta olisin saanut tämän kevään tehtyä ja jos kesä olisi näyttänyt taloudellisesti hyvältä, ostanut ensi palkastani MacBookin <3 Awh. No, se päiväuni loppui lyhyeen, ja pienen murehdinnan jälkeen hankin ehkä maailman toisiksi somimman koneen, huomattavasti vähemmällä rahalla ja hankalammalla ohjelmakokoonpanolla kylläkin (niin jos joku ihmetteli, en ihan hallitse tätä vielä, julkaisin keskeneräisen tekstin vahingossa ainakin kerran...).

Hyvä näin, nyt on kone, pieni, hiljainen ja kiva, eli kaikkea mitä entinen koneeni ei ollut.

Ennen konekriisiä viime viikolla olin postittamassa vaikka ja mistä, mutta taidan jättää ne ensi kertaan. Päivän mittainen tietokoneen asennusvärkkäysmaraton imi mehut. Hinguttaisi kauheasti purkaa päätä mutta ei yksinkertaisesti jaksa (ja seuraavan 36 tunnin sisällä on kolme tenttiä, sekin ehkä vaikuttaa vähän...), joten heissuvei seuraavaan kertaan.

jaksaa, ei jaksa, jaksaa

2009-04-20T22:38:00.005+03:00

Olen lukenut. Päntännyt. Istunut perseelläni, imeskellyt kieli ruvella sokerittomia pastilleja, jauhanut purkkaa ja ajanut infoa päähäni. Silloin kun en ole häröillyt kyökissä tai tuijottajut mitään ajattelematta kattoa (minkä touhussa meni kyllä hyvä osa viikonlopusta) tietysti. Ja asiaankuuluvasti ressannut ihan perkeleesti. Tuntuu tenttiahdistus olevan suoraan verrannollinen lukemisen määrään, mitä enemmän sivistyy sitä enemmän ahdistaa ja jännittää. Tämän tahdin pitäisi jatkua vielä toukokuun, mutta alan jo nyt nähdä märkiä unia kirjallisista töistä ja tietokonemallinnoksista. Ja ni, hengitysvaikeudet päättivät jatkua edelleen. Rintaa puristaa ja painaa aina kun sitä vähiten kaipaisi, eikä keuhkoja tunnu saavan täyteen.

Kaipaan puoliboheemia (puoli, koska en muuten katso itseäni kovin taiteilijasieluksi) arkielämääni, romskujen lukemista pitkin yötä viinilasin kanssa, satunnaisia kirjoitus/ maalaus/ piirtopuuskiani (nekin yleensä pitkin yötä), sitä etten hetkittäin tuolloin edes halua syödä tai ajattele sitä, ja välistä yleistä rappiofiilistäkin. Ne tasapainottivat niin klo 8-16 koulurytmiäni, pänttäämistä, ruoka-aikatauluja ja muuta pilkkunnyhjäystä. Okei, kiire on vain huonosti suunniteltua ajankäyttöä, mutta jos tällaisen opintotahdin voikin suunnitella kiireettömäksi en mina siihen ole keinoa keksinyt. Joten luen, syön sen verran kuin istumiseksi tarvitsee, hittuunnun kun en liiku ja luen vähän lisää, ja mietin poksahtaako pää ennen kesäkuuta vaiko ei.

Pääsiäisestä päästyä

2009-04-15T12:05:00.004+03:00

Pääsiäinen meni kaiken kaikkiaan hämmästyttävän hyvin. En syönyt kuin katulapsi, ahmin vain kerran enkä silloinkaan ihan vailla kontrollia (ei sillä että sitä hoikistumaan olisi päässyt kuitenkaan, nou hätä), en niuhottanut ja muistelin ahkeraan lautasmallia. Ja oli kivaa. Hyvä minä! Hengailtiin Miehekkeen kanssa, paijattiin elukoita, katsottiin telkkua, juoruiltiin perheiden kanssa, ei tehty mitään. Viimasesta muistuttaa kivuliaasti älytön jumitus ensimmäisen lenkin jälkeen, sekä uhkaava tenttiahdistus ensi viikolla. Olisi voinut tajuta aloittaa vähän rauhallisemmin, mutta olin niin endorfiinipilvessä siitä että kaikki meni melkein hyvin etten malttanut olla repimättä vähän.

Mutta se melkein kohta: Omaksi (ja epäilemättä myös Miehekkeen) suureksi hämmästykseksi sain alkulomasta paniikkikohtauksen. Olisin yllättynyt vähemmän ratkaisusta talouskriisiinkin, se tuli aivan nurkan takaa. Eikä edes mikään pieni tässä nyt vähän tärisyttää-kohtaus. Säikähdin pari tuntia joka rasausta, vaatteet, kosketus, silmälasit, äänet kaikki tuntui kuristavalta, ajatukset kiersivät kehää ja päässä mölisi. Sitten alkoivat hengitysvaikeudet ja lopulta meni filmi poikki. Koko kliimaksi ei kestänyt puolta tuntiakaan, mutta olo oli niin piesty, että keräilin itseäni toiset puoli tuntia ennen raahautumista vessaan josta suoraan nukkumaan. 13 tuntia unta ja olin kunnossa. Mutten vieläkään ole keksinyt mikä viime viikon lopussa, pääsiäislomassa ja hyvässä seurassa oli niin stressaavaa, ettei siitä selvitty ilman äksönskeneä. Hyvä, en ollut nukkunut, olin matkustanut, olin kuunnellut ihmisten nahistelua joka on ahdistavaa, olin juonut ehkä liikaa kahvia, mutta olen tehnyt kaikkia noita yhtäaikaa kymmeniä kertoja viimeisen kohtauksen jälkeen (reilu vuosi sitten) ilman ongelmia.

Ihmismieli on arvoituksellinen, kyllä.

Happy ever after

2009-04-06T23:22:00.001+03:00

Uhh, kumma miten paha olo sitä tulee pinestäkin ahminnastakin kun on ollut melkein koko päivän syömättä (ei btw vapaaehtoinen valinta). Ei mennyt kuin vähän kämppiksen harjoitusleivonnaisia (syöttinä kyökissä heti kun astui sisään), mutta riittävästi että heivautin lenkille kun tokenin. Asiaa auttaa, että sain järkättyä ylimääräisen pääsiäislomapäivän. Olen niin tohkeissani siitä, että näen Miehekkeen kohta (anteeksi teiniys mutta <3<3<3)>pikku mutta.

Tiedossa on perhepääsiäinen perhepääsiäisruoilla, vähintään kahdessa osoitteessa höystettynä lukuisilla leipomisintoisilla vierasemännillä. Toisin sanoen kaikki riskitekijät ahmimiselle on olemassa, eikä olisi ensimmäinen kerta äidin+anopin lihapatojen ääressä. Vieraat jääkaapit ovat kauhistus, mutta kahta pahempi kauhistus ne ovat ahdettuna täyteen sokeria ja rasvaa ja joku tuputtamassa vähintään kahden tunnin välein. Puhun koko ongelmoinnistani Miehekkeelle erittäin vastentahtoisesti, mutta ajattelin ehdottaa, että pidetään joka osoitteessa, erityisesti siellä minne nurkkaudumme viikonlopuksi ruokavapaa zooni, jossa voin pitää vesipulloani ja purkkaa ja olla syömättä. Sillä nämä perhehäppeningit on menneet minulla useamman kerran överiksi, enkä ole lainkaan kiva tyttis juostessani oksennus kurkussa/tienposkessa ahmimisiani karkuun. Puhumattakaan miten kiva ensi viikosta tulee, jos homma karkaa lapasesta ja ahdan neljä päivää kuin katulapsi.

Pyhistä huomaa aina jotenkin irvokkaasti ettei pää toimi. Omaa pikku elämäänsä sitä elelee kaikessa hiljaisuudessa välillä ahmien tai angstaten, mutta turvassa katseilta. Vaan kun pitää syödä neljä-viisi kertaa päivässä muiden nenien alla, ei liikaa muttei missään tapauksessa liian vähää, on soppa koossa. Asiaa tuskin auttaa, että ressaan siitä jo etukäteen. Silloin kun sitä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, kerätä safka lautasmallin mukaan, syödä mukisematta ja ajattelematta, ryömii kaikki rohkeus ja röyhkeys sängyn alle ja alkaa niiskututtaa. Eikä paljon häiritse, että olen aikuinen ihminen ja se on naurettavaa.

Koska väillä pitää saarnata niin se minulle nut suotakoon. Edellistekstiä kirjoittaessa mietin moneenkin otteeseen miten pahasti sitä voikin sotkeutua tähän kuvioon, ja ennen kuin itse tajuaakaan ei osaa enää reittiä ulos. Silloin alta 15 veenä teinirinsessana minulla ei sen enempää mahtunut päähän, että olisi vähän miettinyt mille antoi pikkusormen. Sen ikäiset mimmit leikkivät terveydellään ja psyykellään ja se on aika saatanan typerää. Syömishäiriö mäjähtää päin varsin lujaa kahdenkympin paremmalla puolella, kun valmistautuu viikon henkisesti suvun joulupäivälliseen jonka tarjoiluja ei tiedä etukäteen, tai niksahtaa ottaessaan ruokaa ihmisten katsoessa. Tai ahmii poikakaverin kämppiksen kotitekoisen makaronilaatikon/ itämaan matkalta mukana tuomat seesamikeksit/ pussillisen karjalanpiirakoita. Tai jää kiinni ruokansa sotkemisesta fairylla, maha murisee niin että naapuriinkin kuuluu selittäessä miten söi töissä, pökrää, hoipertelee yhdestä siideristä tyhjään vatsaan... Lista on pitkä ja sisältää hyvin vähän eleganssia ja keijukaisia.

Omistettu Laitille

2009-04-05T13:09:00.000+03:00

Laitin kommentti edellistekstiin herätti ajatuksia, joista syntyi pitkänpitkä postaus. Niin pitkä, että osa mietteistä jäi vielä odottamaan omaa lukuaankin, joten jatkoa seuraa. Välillä tulee, tässä tapauksessa hyvässä mielessä tunne, että on rämpinyt pitkään metikössä puskien oksaa tieltään, mutta yhtäkkiä rävähtää vitsa päin näköä ja on pakko pysähtyä hetkeksi. Tässäpä siis mitä tämä pysähtyminen sai miettimään.

Nyt kun joku sen sanoi, kyllä, olen elänyt tänään kunnolla-huomenna ahmin ja masennun sin-käyrällä jo varsin pitkään, tarkemmin sanottuna kuusi vuotta (pääsi ääneen vihellys ja "ei saatana" tässä kohti). Aloittettuani toipumisen anoreksiasta minulla meni yli vuoden pupunruokaa lukuun ottamatta kaikki syöminen överiksi (vertailukohdaksi, esim puuro oli ahmimisriskiruoka), sen kerran kun söin, en pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan pääni oli vielä kaukana normaalipainon hyväksymisestä noh, normaaliksi, joten yritin vuoroin epätoivoisesti pitää syömistä ja painoa kurissa, vuoroin ahmin bulimisesti. Heti kun ahmiminen rauhoittui, 'lihomisestani' ahdistuneena anoreksiaoireet palasivat, jonka jälkeen ahmiminen paheni ja näin edelleen, kunnes nykyään osaan välillä syödä ja olla syömättä, välillä en. Ongelmani on edelleen, etten hahmota mikä on normaalipainoni, miltä näytän kun näytän normaalilta ja onko se hyvä vai huono. Tässä kohtaa tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaukana toisistaan.

En mielestäni kiellä itseltäni paljoakaan mitään, tai ainakin olen pitkään yrittänyt opetella olemaan kieltämättä. Anoreksia ei paljon muuta olekaan kuin tuhoton kieltojen viidakko, ja päätettyäni päästä siitä eroon aloin vierastaa tiukkia määräyksiä. Minulla ei ole enää mitään kiellettyjä ruokia sillä perusteella paljonko rasvaa tai sokeria tai mitäkin syötävässä on. Se mikä rajoittaa syömistäni edelleen voimakkaasti (kuusi vuotta myöhemmin, doh) on, että osa syötävistä tuntuu oikeammilta osa vääremmiltä, tai siis, kurkku on oikea, sipsi on väärä. En täysin osaa selittää itselleni, ettei sillä mitä syön yhtenä iltana kuussa ole juurikaan merkitystä. Kun jonkin syömisestä tulee epäonnistunut olo, lähtee alamäki herkästi lapasesta. Taasen, tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

En tiedä, ehkä tosiaan teen tätä vanhasta tottumuksesta, pitääkseni ympäristöni tuttuna ja siten turvallisena. Tiedän miten elää viivotinjärjestyksen ja etukäteen suunnitellun ruoka-aikataulun mukaan, tiedän miten saada ajatukset muualle kun pinna alkaa kiristää. Kun maha on riittävän täynnä pää yleensä tyhjenee, kun kaikki on ennakkoon suunniteltua ei tarvitse kuin mennä mukana. Kunnes jokin prakaa, ja voi aloittaa alusta. Mutta, en ole perusluonteeltani pilkunviilari, elän ennemminkin luovassa kaaoksessa kuin siinä viivotinjärjestyksessä, en luovuta epäonnituessani välillä edes silloin kun ehkä pitäisi jo uskoa suosiolla. En ole perusluonteeltani ihminen joka rakentaa ympärilleen häkin turvaruoasta ja hyppää ikkunasta kun piirunkin menee pieleen. Miten hitossa siis olen tässä, pitämässä blogia syömishäiriöstäni?

a hard days hangover

2009-04-03T23:15:00.001+03:00

Rauha maassa jälleen. Noustuani tietkan äärestä lysystä toissailtana soijahiutaleet päättivät ettei mahalaukussani ole tilaa niille ja litrajätskille (sille jonka jätin tunnustamatta), ja jälkimmäisen päätettyä lähteä tein pyrähdyksen tualettiin. Kämppis oli edelleen hereillä (ja todistanut aiempia ramppauksiani kyökissä joten selitykset eivät menisi läpi), joten pidättelin sotkuja sisälläni, suht hyvällä menestykselläkin. Jos ei olo olisi ollut niin paska, olisi naurattanut se miten kaksi minuuttia aiemmin mietin miten pääsisin mahani sisällöstä kivuttomasti eroon, nyt pidättelin ällöä jäätelöröyhtäisyä kaikin voimin. En lähtenyt ulos laatoittamaan vaikka se oli alunperin suunnitelma. Vessassa hikoilu palautti ajatuksia radoilleen.

Ja jos oikein miettii, ahmilla oli hyviäkin puolia. Eilisessä ruokakrapulassa söin hädin tuskin mitään ja syljin siitäkin yökötyksessä puolet pois, eikä tänäänkään ole tehnyt mieli mitään ruisleipää epäterveellisempää. Kaksi hyvää päivää voittaa yhden huonon (vaikka vielähän tässä on iltaa sössiä). Ja sitä paitsi, kaupasta ostamani ruissari (jonka ottaessani lupasin ja vannoin etten koskisi siihen ennen aamua) säästyi orgioilta. Myös yksi appelsiini ja pikkujogurtti ja vähän salaattikastiketta odottivat aamulla vielä jääkaapissa.

Mutta en käsitä mitä teen ruoan säilyttämisen kanssa. Rakastan hamstrata kaikenlaista pakastimeen, kuivajuttuja ja säilykkeitä viivotinriviin kaappiin, kerätä vierasvaroja ja erilaisia riisejä ja ruokasiemeniä ja montaa lajia maustettuja tonnikaloja ja vielä mitä, kunnes eräänä rumana päivänä... ahmin. Jos laittaisi kaapinoviin lukot ja antaisi avaimet kämppikselle joka antaisi ne käyttöön vain kun en oksenna heimlichotteessa?

Aivan Liikaa-päivä

2009-04-02T00:24:00.000+03:00

Arvatkaa mitä tein (jos joku ei arvaa niin tervetuloa, luet blogiani varmaan ensimmäistä kertaa)? Kyllä, minä ahmin. Minä myös kävin kaupassa ostamassa ahmittavaa. Olin pahoinvoiva ahmimisesta jo etukäteen, mutta se ei estänyt (MIKSIMIKSIMIKSI se ei estänyt?!?!?!) minua tekemästä sitä. Ei, vaikka kämppikset on kotona joten vessassa kökkiminen ei tule kysymykseen, ei vaikka huomenna on tentti johon pitää lukea, ei vaikka ne myslit maksoi ihan perkeleesti liikaa tullakseen kipatuksi säälittävän mättösession alkuerissä.

Niin. Kävin kaupassa. Ostin ruokaa, ostin ahmittavaa. Ahmin. Mysliä paketista, hunajaa purkista, näkkileipää, soijahiutaleita kuiviltaan, viimeisen vanhan pyörrytyssuklaakarkin, appelsiinia, mehua kahvikermaa kurkkua kaikkea mitä vain kaapistani löysin. Kaikkea lisää lisää lisää.

En tiedä miten kuvailisin vitutustani juuri nyt. Tänään oli hyvä päivä. Aamupala (suuvettä), välipala (purkkaa), salaatti (purkkaa), välipala (purkkaa), lounas (suuvettä) ja sitten vitunmoinen repsu. Kaikkein naurettavinta (joskaan ei naurata) on, ettei minulla ollut edes mitään syytä ahmia. Stressaan, no joo, perkeleesti kuten yleensä, mutta tänään oli hyvä päivä, söin eilen mallikkaasti, aamulla paino oli laskenut. Ehkä energiajuoma (join energiajuomaa jossa ihan oikeasti oli energiaa, vans-in-ö-laiftaim kokemuksia) sekoitti nuppini.

Syytä tai ei, lopputulos on sama. Köhin soijahippuja pinna yhtä ratkeamispisteessä kuin kupunikin, ja yritän lukea huomiseen tenttiin johon en ole valmistautunut koska mätin koko saatanan illan.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan sekavaa päätä ja sekavaa huonetta ja morkkista ja käärepapereita ja roskiksen piilottelua ja joka helvetin kulmasta tunkevaa ruokaa. Vihaan jo vähän sitäkin etten kämppisten takia voi käydä edes yrittämässä päästä tästä eroon (tosin se vaan suurentaisi paitsi pahoinvointia myös morkkista - en vaan osaa). Olen niin kypsä tähän vitun venkoiluun, iltayöstä jääkaapilla kykkimiseen, kämppisten liikkeiden kuulosteluun etten jää kiinni kauha hunajapurkissa ja täyteen vatsaan ja särkevään päähän että vetäisin varapullollani tajuttomuuskännin jollei huomisaamuna olisi sitä tenttiä johon en ole lukenut koska ahmin.

Ja nyt iski oksupahaolo hyiäh.

Ei. Näin.

Freak show

2009-03-30T22:50:00.000+03:00

Olen suistanut aurani tai feng shuini tai minkälie raiteiltaan. Tai sen mikä siitä nyt oli vielä raiteillaan ja vastasi hengittämisestäni. Sain tässä viime viikon päälle lisää vähän huonoja uutisia, olen solmussa koulun kanssa johon en ole tottunut, sosiaalinen elämäni menee sekin päin äässiä jne jne jne. Joka tapauksessa lähdin tuulettumaan treeneihin, olo hieman huonona, mutta yleensähän se paranee repimisellä eikö. Ehdin tehdä viisi minsaa enne kuin rintaa alkoi painaa, henki ei meinannut kulkea ei sisään eikä ulos, ja viidessätoista minuutissa istuskelin käytävässä pystymättä seisomaan kunnolla. En saanut henkeä, huimasi, hyperventiloin kai, mutta tuntui ettei uloshengityskään toimi (enkä siis ole astmaatikko tai muutenkaan tältä osin hajalla). Niin ja rektikkotyttö oli takaisin, siellähän sitä huojuttiin synkronoituna puoli tuntia, kunnes vihelsin omalta osaltani pelin poikki ja lähdin hoippumaan kotiin. En ole kovin tuff.

Kivaa tämä stressaaminen.

Earth hour tänään, tuikut pois puoli ysiltä

2009-03-28T16:28:00.006+02:00

Periaatteesta mainostan. Jos ei riittänyt, käykää katson vielä videokin (itken aina tällaisia katsoessa, mutta se oli hyvä).

No mutta ettei mene liian yleishyödylliseksi palaan päivän marinaan. Joudun varoittamaan jo etukäteen, että olin eilen moikkaamassa viihdeosastoa, riehuin kamraattien kanssa neljään tänäaamuna, nukuin pari tuntia kunnes heräsin kämppiksen parisuhdekriisiin ja nyt yritän lievässä myrkytystilassa ja helvetillisen väsyneenä tehdä päivän hommia, eikä siitä tule mitään.

Pää alkoholin jäljiltä tavallistakin terävämpänä on tietysti hyvä pohtia syntyjä syviä, mutta Annan jättämä kommentti anorektikoinnista halutessaan jäi pohdituttamaan. En halua uskoa, että voisin enää olla anorektikko. Siihen päähän palaaminen, tai niiden juttujen ottaminen arkielämään ylipäätään tuntuu hyyvin kaukaiselta. Akuutin syömishäiriöajan jälkeen aikuistuessa elämään on tullut niin paljon väriä ja ihania asioita sen mustavalkoisuuden ja traagisuuden tilalle, etten usko voivani eksyä oikeasta suunnasta enää niin pahasti.

Totta, sekoilen syömisteni kanssa, saan paskahalvauksen jos vaaka näyttää väärää numeroa, ahdistun vatsamakkarastani ja muuta ei niin tervettä, mutta siitä on silti pitkä matka siihen mitä 24/7 anoreksia on. En halua uskoa, että sairaus voisi ottaa täysimittaista uusintaa enää, mutten kiellä ettenkö pelkäisi sitä pahoina kausina. En usko laihuuden ultimate-kaunistavaan/kaiken oikeuttavaan/tyytyväiseksi tekevään voimaan vaikka ihannoinkin hoikkuutta. Laiha ihminen voi olla ruma, ikävä, onneton, jätetty siinä missä ei-laihakin, laiha ihminen on myös vastuussa siitä mitä sanoo ja tekee (tämä hyväksytyksi tulemisen asia anorektikoilla) siinä missä ei-laihatkin. Se ei anna erioikeuksia, se ei itsessään tee onnelliseksi eikä tyytyväiseksi. En ole valmis uhraamaan enempää terveyttäni, mahdollisuutta saada lapsia tai mielenterveyttäni laihuuden nimissä, mutta ongelmani onkin, etten osaa syödä vaikken laihuutta tavoittelisikaan, en osaa olla tämän kokoisessa ruumiissa.

Ahmiminen on siitä jännä juttu, etten osaa kuvitella elämääni niin, etten joko olisi syömättä tai söisi koko ajan. Normaali ateriarytmi onnistuu kellon ja ruokailujen välisten pakkopaastojen avulla tai jumalattomassa kiireessä vahingossa (jolloin kyllä yleensä syön aivan liian vähän), muttei koskaan pitkäaikaisesti (lue max kolme päivää). Se ei tule luonnostaan eikä pakottamatta.

Pohdin tätä uudestaan jahka taas tokenen. Veeran valot kuitenkin tältä osaa sammuvat nyt ja peti kutsuu (kämppiskin lähti selvittämään riisiä sinne missä se on). Heijei!

Vielä terveisiä failblogista näin eettisesti ja ekologisesti ajattelun teemalla.

XD Rääh!

Jokainn blgi tarvtsee ärsyttävn ja sekvan postuksen

2009-03-26T19:41:00.005+02:00

Kerroin joskus siitä lankatytöstä treeneissä. Se joka painoi kaksi kiloa, oli ihan pirun hyvä (ja täten parempi kuin minä). Siitä tuli vähitellen huono, ei pysynyt mukana, katsoi koko ajan tyhjemmin, ei vastannut jutteluihin enää lainkaan, jaksoi tehdä koko ajan vähemmän, ja viimein lakkasi käymästä.

En tunnista sitä mitä hän saa minut tuntemaan. En halua ja haluan siihen pisteeseen, olen ollut siinä pisteessä ja se on perseestä vaikka kuinka olisi tyytyväinen "saavutuksiinsa", haluan olla laiha mutten kuten hän, olen kateellinen, säälin häntä ja hänen sydäntäsärkevästi tuijottavia silmiään, olen vihainen hänelle kun hän katsoo harkoissa pahasti pyöreitä teinejä (joilla on paljon enemmän oikeutta olla olemassa kuin kummallakaan meistä koska niistä saattaa ihan oikeasti tulla omilla aivoillaan ajattelevia kivoja ihmisiä). Se, että hän on mieluummin laiha kuin kykenee ajattelemaan on kuvottavaa. Mutta en ole varma ajattelenko vai laihdunko mieluummin itse.

Ei, en halua siihen. En vaikka mikä olisi.

Toivon että hän on hoidossa.

Tein koko päivän ruoan valmiiksi, kolme leipää, jogurttia, ämpärillinen vihanneskeittoa, ämpärillinen salaattia. Syön kaiken. Punnerran ennen kuin käyn hakemassa lisää. Vitun säälittävä wannabeanorektikko sh-runkkari.

Pää jumittaa (tästä se lähtee), sain opintojen kannalta huonoja uutisia ja vituttaa. Huomaisikohan kämppis ennen huomista jos vedän sen hunajapurkin. Todennäköisesti kyllä.

Piiru ihan kivasta elämästä väärään suuntaan

2009-03-24T21:19:00.000+02:00

Elän jotain kummaa välikautta, en saa oltua syömättä=ahmimatta, samalla mättäminen ei kiinnosta pätkääkään. Elin tässä jonkun päivän viitsimättä syödä (no hyvä, olin kyllä kuolemanväsynytkin), tänään taas pistelin puoli pakettia tuceja ja mariannekarkkeja sen kummemmin ajattelematta, nyt hörpin teetä, ei tee mieli mitään ja toivon että ällöolo (joka sokerista, suolasta ja rasvasta, aina tulee veti sitä paljon tai vähän) ymmärtää häipyä ennen kuin käyn häivyttämässä sen vessassa. Öyh.

Olen äitynyt taas stressaamaan. En ole juurikaan ollut kotosalla oman paskan tietsikan ja turvallisten crisp'n light pakkausteni luona, ja muun hyvän ohessa otan x:ttä viikkoa matsia erään ihmisen kanssa josta pidän varsin vähän. En käsitä mikä tarve hänellä on työntää nenäänsä elämääni kun minä pidän omani mahdollisimman kaukana hänen asioistaan (tosiasia joka voi hyvinkin muuttua jos hän ei käsitä jättää minua rauhaan), mutta se on ikävää ja juttu ottaa likaisia piirteitä. Mikäpä piristäisi kevätmasennuksen keskellä enempää. Mutta pientä päätäni ahdistaa tietää että joku haluaa sille pahaa, joten nyt katsellaan painajaisia kaatuvista veneistä ja hukkuvista lapsista (jos joku harrastaa tulkintaa niin antaa tulla).

Tuo nälkätaiteilijamoodi saisi minun puolestani jäädä päälle. Paahdoin hommia, lysysin varmaankin aika traagisen näköisenä soffalla kun en jaksanut keskittyä ja jatkoin taas, viimein punkkupullon voimin kun kävi vituttamaan. Niin, ja hinkusin kaikkea (punkkua vähäkalorisempaa) mihin koskaan olen ollut addiktoitunut, kuten kunnon kärsijän tulee. Sellainen voisi ihan oikeastikin vähän vähentää tätä ruhoani, joka alkaa pikkuhiljaa ottaa sietokyvylle. Inhoan tätä, että näytän keskiverrolta pullamössöopiskelijalta. Ei sillä ettenkö olisi sellainen, istun päätoimisesti ja "käytän aivojani", mutten silti haluasi. Sen verran saisi ihmisellä olla itsekunnioitusta että raahaa perseensä lenkille kun siihen on huutava tarve. Mistä puheenollen voisin tehdä niin juuri nyt.

Tuttu tunne, nimeltänsä REPSU

2009-03-20T14:20:00.002+02:00

Toisin kuin täydellisessä maailmassa pääni sisällä oikeassa elämässä asiat lähtivät menemään, varmasti kaikkien suureksi yllätyksekseni (...) taasen päin persausta. En tehnyt keskiviikkona enkä eilen treeniä joka piti tehdä, katsoin viisaammaksi tuijottaa teeveetä senkin ajan. Eilen potututti, joten söin siinä sitten yhtä ja toista paskaa mitä kukaan ei kaipaisi vatsaansa. Tänään läskittää, ja mietin miten pirussa sitä ihminen ehdoin tahdoin petaa epäonnistumistaan. Ei huvita lähteä lenkille, ei huvita tehdä treeniä, ei huvita venytellä, huvittaa ahmia kunnes taju lähjee. Eli hyvä päivä vetää itsensä kiikkuun karkkipussiköyteen, hm?

Ja kyllä, skitsoan ja stressaan yhdestä, pienestä epäonnistumisesta. Olo on paksu, en tiedä mistä kiskon itseluottamusta onnistua, tämä ei etene mihinkään jaadajaada, mutta nyt otan silti itseni kasaan, hengittelen rauhassa, lähden illaksi duuniin turvaan ja huomenna on parempi päivä taas. A vot ja hei hei.

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa neuroottisin

2009-03-15T21:41:00.005+02:00

Tänään olen syönyt ihmisiksi, eilen ahmin vähän ja toissapäivänä paljon. Mietin tuota syntiruoka-asiaa, haluaisin avata suhtautumistani siihen ja tiettyjen ruokien ahmimiseen, jos se vaikka auttaisi normalisoimaan ne. Koska aikuisten oikeasti, ihmisellä ei ole ruokia joita hän ei, vailla lääketieteellisiä perusteluja vain "saa" syödä. Niinpä ostin ihan kiusakseni muutamia juttuja joita yleensä välttelen, niiden joukossa jauhelihaa (eikä siis mitään paistijauhelihaa tällä budjetilla) josta tulee huomenna soppa. Keitin sen, ja tunsin vanhan neurootikkoni heräilevän tuntiessani melkein vahingoniloista tyydytystä nyppiessäni jähmettyneitä rasvakikkareita liemen pinnalta. Hahhah, siinähän lihotatte roskista! Vierastan toisaalta pilkunhalailua, siitä tulee sama fiilis kuin silloin joskus kun laskeskelin huolissani puolikkaita kaloreita, toisaalta touhuaminen vie ajatuksia muualle. Ruokailujen väliset ajat kuluvat nopsaan kun fiksailee iäisyyden työpöytää tai meikkilaukkua tai kuivakaappia järjestykseen. Ja se on mahdottoman turvallisen tuntuista kun meinaa angstituttaa.

Mutmut, olen huomannut jotain huolestuttavaa. Kävin lukemassa ihan oikeasti terveytensä takia laihduttajan blogia (niistä saa usein terveitä herätyksiä). Hän kirjoitti omakuvasta ja mielikuvaharjoittelusta, ja pienen punastelun jälkeen totesin, etten oikeastaan tiedä miltä näytän. Puhumattakaan siitä, että tietäisin miltä näytän tavoitepainossani, tai miltä oikeastaan haluan näyttää (kun Keira Knightley ja kamut jätetään pois laskuista). Tiedän miltä näytän alipainoisena, ja tiedän etten näytä nyt siltä. Luulen tietäväni myös, etten halua näyttää alipainoiselta enää uudestaan. (Ehkä.) Olen ottanut itselaukaisijalla kuvia, mutten sietänyt katsoa niitäkään kertaa enempää. Asiat ovat niin onnellisesti, ettei kämpässämme ole kokovartalopeiliä, ja näin ollen voin olla tyytyväisen tietämätön ulkonäöstäni. Mutta, se ei ehkä auta jos haluan muuttaa olemustani, ja tietää mitä muuttaa siinä.

Niin. Miten kuvittelen onnistuvani muuttamaan ulkonäköäni mieleisekseni jos en tiedä mitä haen? Tai mitkä ovat lähtökohtani? Perkele eihän tämä tee lainkaan järkeä. Laihduttaminen oli paljon mutkattomampaa viisitoistavuotiaana. Se oli hieno juttu teinihäröilyssä, päätti laihtua ja niin laihtui, itsensä ja elämänsä peilistä katsominen kun on sen ikäisille vielä vapaaehtoista.

Tee lupaus, pidä se

2009-03-12T20:10:00.003+02:00

Olen nyt virallisesti laihiksella (paitsi siis jos joku oikeassa elämässä kysyy, tietty). Tein painotavoitteet, liikuntasuunnitelman, kunnon edistymisen suunnitelman, koko hässäkän. Olen oikeastaan aika innoissani siitä, vaikka pelkään ahmimista. Olen hyssytellyt ahmimista ehkä liikaakin, periaatteella jos en ajattele sitä, en tee sitä. Se ei surku kyllä toimi. En voi yhtä kaikki lakata ajattelemasta ruokaa, ja jos ajattelen ruokaa, ahmimiskohtaus hiippailee aina jostain puskasta pilaamaan kaiken. Samalla se on meizör-jarru tämän onnistumisessa, koska edes vanha rektikkopääni ei onnistu saamaan minua olemaan kiltisti kovin montaa viikkoa jos ahmin kaiken aina takaisin. En halua olla ahmimishäiriöinen, en halua potkia uinuvaa anoreksiaani enää hereille päästämällä olemukseni lössähtämään, en halua pelätä lempifarkkujen vetämistä jalkaan. Pieniä, tärkeitä juttuja, jotka ehkäkenties voisivat auttaa projektin onnistumisessa.

Koitin miettiä miten ahmimismomentin saisi ulos yhtälöstä, menestyksettä. En halua laittaa ahmimisesta rangaistusta (koska pian olen tilanteessa jossa en ehdi suorittaa edellisiä alta seuraavien puskiessa päälle), en halua painaa sitä villaisella, en halua järjestää 'ahmimispäiviä' koska ne ovat yleensä johtaneet ahmimiseen etukäteen. Voin syödä aamupuuroa ja lämmintä ruokaa ja iltapalaa, se tuskin lopettaa sitä. Voin 'sallia' kaikki ruoat (niinhän teen nytkin), mutta niin kauan kuin en osaa sorkkia ajatuksistani 'pizza-on-pahasta' kohtaa pois, ne tulevat olemaan ja pysymään syntiruokina, amen. Ja tulen ahmimaan niitä, jos niikseen on. Niinkin hullu ajatus kävi mielessäni, että yrittäisin oppia elämään ahmimisen kanssa. Niin huonosti asiat eivät kyllä vielä ole.

Jotenkin tylsä olo. Haluaisin muuttaa radikaalisti ulkonäköäni, suhdettani siihen, suhtautumistani ruokaan, mutta elämässäni ei ole kimmoketta muutokselle. Väännän motivaatiota kesästä, lomasta, juhlista, mutta se jokin, joka oikeasti muuttaisi tomumajani koostumusta puuttuu. Laitoin pudotustavoitteekseni puolet all time favourite tavoitteestani, painon, jossa pysyin pitkään pitämättä. Ihan rehellisesti ottain haluaisin siitä vielä toiset viisi kiloa alaspäin, mutta nyt sellainen tuntuu hyyvin kaukaiselta. Miksikö? Siksi etten osaa kuvitella itseäni siinä, vaikka pitkään painoin senkin verran ja tiedän näyttäväni (ja olevanikin mittojen mukaan) hyvältä ja terveeltä.

En koskaan kuvitellut olevani tilanteessa, jossa näyttäisin hyvältä ja terveeltä kymmenen kiloa laihempana. En myöskään uskonut, että joutuisin myöntämään kieltäneeni sen. Nyt joudun.

Takaisin vaikka missä

2009-03-10T16:53:00.000+02:00

Ensimmäiseksi anteeksi teille rakkaille lukijoille jotka männä kaksiviikkoisen aikana olette turhaan klikanneet blogiani päivityksen toivossa. Ja Piharatamo, kiitos, yritän kirjoittaa enemmän kunhan tästä nyt taas noustaan. Olen tässä välissä lähinnä ollut kipeänä, edellisen jälkeisenä uusiuttanut vanhan vatsaongelmani, syönyt puuroa ja säälinyt itseäni (minkä lieveilmiönä elänyt jumalattoman siivottomassa kämpässä ja ollut niin rakastunut Miehekkeeseen että tolkku oli mennä kun hän tuli kokkaamaan ja siivoamaan). Joten katsoin kaikkien parhaaksi pitää pienen tauon.

Syömisen opetteluni viimeisen kahden kuun aikana ei sitten ottanut tuulta edes loppumetreillä. Päin vastoin, homma tuntui menevän koko ajan hullummaksi, joten tein ahmimishäiriöisen vihoviimeisen, tyypillisimmän, pahimman mokan, totesin, että antaa mennä sitten kun on mennäkseen. Lopputulos järkyttää itseänikin. Oloni on paksu, kankea, ja kuten mainittu, vatsani on tuhannen sekaisin mikä ei lainkaan helpota asiaa. Niinpä ohjelmassa seuraa ahmimishäiriöisen ehkä toisiksi riskialttein potentiaalinen moka, laihis. Makasin viikon sängyssä (tiedoksi ketkä ette ole kokeilleet, vetää muuten rapakuntoon), ja siinä oli liikaakin aikaa miettiä ennen kaikkea sitä miksi olisi mukava olla sen painoinen kuin haluaisi, ja ennen kaikkea ei sitä, miksi normaalipainoisen painon pudottamisessa ei ole järjen hitustakaan.

Mutta mutta, uudenvuoden lupaukseni laihduttamisen jättämisestä on siis tullut noloon loppuunsa, ja projekti 'housuihin kesäksi' tulee tilalle. Yritän pitää homman aamupuuroa - lenkkejä - kuntoilua - jaadajaada terveyslinjalla, vaikken ihan oikeasti taida olla kovin hyvä siinä. Päätä paineistaa vain nyt niin tolkuttomasti läski!läski!läski!-ajatukset joka kerta peilin edessä tai pukiessa tai riisuessa, etten tiedä miten päin olisin. Pakko tässä on jotain ottaa tehdäkseen.

Ja kyllä, ahmituttaa, ja paljon.

Läskiahdistus

2009-02-26T19:03:00.006+02:00

Minulla on dilemma. Koska en ikävä kyllä ole kovin kiireinen enää, vähän syöminen ehtimättömyyden varjolla ei onnistu, joten ahmimisen välttäminen on koko ajan hankalampaa (eikä edes onnistu). Syön ihan perkeleesti etten ahmisi, mutta ihan perkeleesti syömisen ja ahmimisen lopputuloksen ollessa sama, levenevä perse, ahdistus ei juuri ole vähentynyt. Tämä taas saa ahmituttamaan koko ajan enemmän, ja jos nyt yritän olla syämättä, pelkään pahoin kupsahtavani samaan ahmimismonttuun josta kapuilin vasta viikko sitten ylös.

Mutta perkeleesti syöminenkään ei ole kivaa. Vaikkei lihoisi(kaan paljoa).

Mieheke sai järkkäiltyä vapaata ja tuli morjenstamaan, ja herranjestas sitä voi ihminen tuntea itsensä paksuksi kun viettää suuren osan vuorokaudesta alivaatetettuna. Eikä sen puoleen vaatetettunakin, Mieheke on syön-neljä-bigmacia-eikä-näy-missään -mallia, minulla menee hädin tuskin enää talvitakki kiinni. Elle Woods kävely (ilman ranteen taivutusta tosin) pelastaa jotain, mutta kylmä tosiasia on, että jos aion siirtyä kesävaatetukseen tänä vuonna, on paras alkaa tehdä asialle jotain nyt. Tai sitten en ui tänä(kään) vuonna.

Tai 'opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen'.

Buaahhhahhahaa!

Lama(annus)

2009-02-20T22:55:00.004+02:00

Putki on poikki (hyvät uutiset ensin). Ainakin niin pitkäksi aikaa kun olen näin kiireinen, ehdin hädin tuskin nukkumaan. Viikonloppu voi kyllä muuttaa tilannetta, mutta ehkä ei jos toivon oikein kovasti. Muuten tämä on oikein mukavaa, lennän aamusta iltaan ties minkä menojen ja projektien ja muiden tuhanpäiväisyyksien perässä, ja hups vaan, kohta on ilta ja voin käydä nukkumaan enkä ole ahminut paljon mitään. Syömiseni on niin tyypillistä sh-skeidaa kuin opiskelijalla vain voi (vuorotellen kurkkua ja munkkia...), mutta pari kourallista päivässä mitä tahansa ei lihota kun on tottunut niihin määriin mihin tässä nyt on. Ainoa ongelma on, että tätä superihmiseilyä ei jaksa hirveän pitkään viimeisimmän putken jäljiltä jo valmiiksi väsyneenä. Koitan ottaa koomapäivän ja pysyä sängyssä, mutta sitä ennen täytyy saada lukko jääkaappiin. Ja kuivakaappiin, ja kämppisten kaappeihin ja ylähyllyn jemmaan. Jos saan nyt pari päivää vielä tasoiteltua ilman suurempia takapakkeja alan seurailla kaloreita uudestaan (koska tällainen kiirenäykkiminen ei pitkässä juoksussa tee hyvää ahmimattomuudelle). Ja ehkä se siitä taas lähtee.

Ollakseni vielä vähän kiireisempi otin asiakseni shoppailla tänään uuden hameen (koska tarvitsen sen päälleni ihan kohta-kohta, joten ei voinut lykätä 'laihempaan päivään'). Kaupassa oli punainen lappu joka toisessa rytkyssä eikä edes mainittavaksi asiakkaita. Oikeasti, putiikki näytti valoja vaille suljetulta. Mikähän maan paskankaatokolkka tämä lienee, kun lama iskee vaikka kaikkialla toitotetaan että siitä selvitään hyvin. No mut, rupesi ahdistamaan katsella vaatteita (joihin minullakaan ei oikeastaan olisi laittaa ylimääräistä, jos ihan tosi rehellisiä ollaan) joten käpsyttelin sitten keskustaa pitkin kuntoilun vuoksi kunnes kello oli riittävän paljon tulla kirjoittamaan tämä ja nukkumaan. Pitää varmaan ottaa Mieheke matkaan valkkaamaan se hame. Se tietää muutenkin paljon paremmin minkä kokoinen outokumpuni on, itse sitä suurentelee ja pienentelee vähän mielialan mukaan.

Nyt stna jotan ryhtiä tähän

2009-02-17T17:28:00.004+02:00

Tänäaamuna onnistuin viimein katkaisemaan putkea sen kriittisen parituntisen verran, jotta ehti tulla nälkä ja sen myötä pää selvitä vähän. Aika helvetinmoinen ruokakrapula, olo ja ulkonäkö on kaikin puolin paska, mutta siitähän sitä saa lisäsyytä nyt oikeasti pistää stoppi tälle perseilylle. Ja toivon mukaan myös sääliruikutukselle jota edellinen teksti hyvin edustaa... Olen saanut rangaistuksenikin: jonkun paskatulehduksen suuhuni, leukani alla möllöttää turvonnut imusolmuke (tai mikälie rauhaspatti) siitä hampaanvihlonnasta jota itkin. Suussa on ien ja ehkä hampaanjuurta tjtn tulehtunut = särky, possunaama ja vitutus. (Ja joka sanoo minun ansainneeni sen ahmimisellani saa erittäin äkäisiä haukkuja kylmäsydämisyydestään palauteboksiin.) Nyt siis näytänkin hyvinsyötetyltä possulta, joten ulkokuori ja sisus mätsäävät.

No mut joo. Olen aivan hullunväsynyt, olin aktiivisesti unohtanut miten tehokkaasti melkein viikon mittainen putki syö voimat. Ähkyssä on huono nukkua, olla valveilla, käydä ulkona, puhua puhelimessa, mitä vain. Saati tehdä treeniä tai työvuoroa, hyh helkkari. Asiaa ei paranna yhtään, että otin niinä iltoina kun seuraavana päivänä ei ollut ohjelmassa mitään hermokirurgiaa vähän turhankin paljon viiniä ollakseni syömättä (toimii, vaikken suosittele). Yritän saada pientä otetta rutiineistani nyt, jotten lipsuisi ahmimiseen uudestaan. Vaikea uskoa että alkaisin sen uudestaan, olo on niin ällö, mutta kokemus osoittaa muuta. Pieni neuroottisuus syömisessä ja nukkumaanmenoajoissa auttaa alkuun.

Muutes, se langanlaiha tyttö harkoissa hymyili nähteni ensimmäistä kertaa viime treeneissä. Ja meinasi pökrätä pian sen jälkeen (tai siis näytti siltä, heitettäisi varmaan lomailemaan jos pökräisi joten kai se on pysynyt suunnilleen tajuissaan). Ei taida olla liian kiva elämä silläkään.

Polka grisar

2009-02-15T12:32:00.002+02:00

Vedän tärisevin käsin pussin kaapin perältä, revin sen auki, työnnän suuhuni karkin, toisen kolmannen. Jauhan, puren, rauhoitun. Juoksen raskaasti hengittäen, itseäni sättien kauppaan, kerään pussit, paketit, pakkaukset, kävelen hengästyen kotiin. Avaan paketin, toisen, kolmannen. Niiden sisältö rouskuu, narskuu, vettyy, sulaa helpottavasti suussani, jatkaa matkaansa mahaani jonka sisällön ulkonäköä koitan kuvitella vessassa. Syön, rauhoitun, syön, voin pahoin, rauhoitun. Syön.

Tuntuu kuin hampaastani lohkeaisi pala, suuta vihloo. Ei kai hampaita ole tarkoitettu syömään kellon ympäri, viikon ympäri, vuoden ympäri.

Laiha anorektikkotyttö on muisto vain, tilalla on ahne, kaiken nielevä massa yhtä suuta ja vatsaa.

Paha, paha päivä. Paha, paha viikko. Paha, paha Veera.

Kaikki kunnossa?

2009-02-12T20:36:00.007+02:00

Ahmin tänään. En kauheasti, siinä tonnisen (päivärajakaan ei taida ylittyä kun nyt ei tee mieli mitään), mutta mikä kaloreissa vähemmän se hitutuksessa ilmeisesti enemmän. Ihan semmoinen perus valkea leipä-rasva-sokeri ahmi (en ollut kotona, mikä helpotti vähän), ei onneksi mitään sen pahempaa, mutta en ymmärrä miksi hitossa sen piti taas karata käpälästä. Tiesin, että kiusauksia olisi edessä joten olin syönyt ennen sitä, olin valmistautunut henkisesti, en ollut väsynyt (toisin kuin nyt sen jälkeen). Ärh.

Syytän koko älyttömyydestä sitä, että ajatukseni ovat kokoilleet taas mukavan tuulenpesän, enkä pysty keskittymään kunnolla. Mietteet pyörivät kehää välillä hoitamattomat hommat - olenpas huono ihminen - satunnainen joskus saatu kritiikki (älkää jooko kysykö miksi vatvon sellaisia) - laihdutus - ahmiminen.

Mietin, että olisin pitänyt mietiskelyn kokonaan pois tältä blogilta (se on, jos mahdollista, vielä häröilyäkin henkilökohtaisempaa), mutta kun kerran on aloitettu niin miksei sitä jatkamaan. Lisää naurua maailmaan jos ei muuta. Niin, jos ei vielä ole tullut ilmi käyn usein ja helposti kierroksilla mikä on syynä siihen että harjoittelen ajattelematta olemista. Olen huomattavasti parempi pitämään ajatusoksennustuokioita kaikesta mitä sillä hetkellä pidän paskana, joten se on vähän myös vastapainoksi sille. Nyt se ei ole onnistunut kunnolla moneen viikkoon. Mietin vaivaavia tai levällään olevia juttuja melkein joka ilta, mutten jaksa keskittyä mielen pitämiseen käyttökelpoisena. Mikä saa pohtimaan maailman pahuutta kahta enemmän ja vie koko ajan kauemmaksi kaikesta järkevästä. En saa ajatuksiani irti, ja se väsyttää.

Opiskelukaverini kysyi vähän aikaa sitten onko kaikki kunnossa (kaikki on tietysti kunnossa, helmikuu vain vituttaa). Olen kuulemma poissaoleva. Emme ole kovin paljoa tekemisissä, ja vasta silloin tulin ajatelleeksi, etten ole jutellut hänen enkä kenenkään muunkaan kanssa pitkiin aikoihin paria sanaa enempää. Olen heittäytynyt vielä tavallistakin epäsosiaalisemmaksi huomaamatta sitä edes itse.

Voisin välittää siitä enemmänkin. Se saattaisi olla hyvä.

Joskus tekis toisinaan sitten taas ei

2009-02-08T13:09:00.004+02:00

Tänään on herkkupäivä. Mietin koko viikon mitä mahtaisin ostaa, kun ei tarvitse katsoa ruuan terveellisyyttä. Viimeisin veikkaus oli Doris-keksit ja jäätelö, vaikka niillä kerjääkin ahmimiskohtausta. Ja kalorirajakin on korkeampi kuin muina päivinä. Olin siitä ihan fiiliksissä perjantaihin asti, kun kalorirajatkin pysyivät (kyllä sen kaksi tonnia ahtaa ahmimatta kun vähän yrittää). Riemua ei pilannut lihominenkaan, sillä suureksi hämmästyksekseni painoni on pysynyt samassa. Mutmut. Minun ei tee mieli syödä. Ei tehnyt eilenkään (saattaa olla jokin yhteys siihen, että ahmin aamupäivällä melkein kilon uuniperunoita). Suklaata, Rocherin palloja tekisi mieli, mutta niitä ei nyt juuri satu olemaan kaapissa, eikä kyllä budjettia ostaakaan.

Tänään oli myös kauppapäivä (käyn kaupassa 1-2 kertaa viikossa, paitti jos tulee ahmimisreissu), jotta voin ostaa jotain kivaa. Ja mitäkö kivaa sitten ostin? Haahuilin kaupassa hyllyltä hyllylle, keräilin innottomasti (yleensä rakastan ruokakauppashoppailua) ensi viikon ruokatarpeet koska kerättävähän ne oli, ja yritin miettiä jotain kivaa. Koska vitutus on suuri jos herään huomisaamuna siihen, että tekisi ihan hirveästi mieli kauralastuja, ja sitten yrittäisin näkertää niitä yksi kerrallaan koko viikon tai odottaisin uutta herkkupäivää. Mutta edes keksihyllyltä ei löytynyt mitään. Lopulta otin litrajäätelön ja painuin kassalle. En edes vilkaissut "viimeistä viettelystä", kassan päätyhyllyn karkkeja, matkalla. Yökötti. Latoessani tavarat hihnalle melkein hävetti. Miten minä voinkin näyttää näin hinkuterveeltä, itsestään huolehtivalta, säästäväisesti ja terveellisesti elävältä opiskelijalta. Ruisleipää, kurkkua (sikahintaista btw), ruismakaronia, jogurttia (vähärasvaista), näkkileipää, ekokananmunia, kevytlevitettä (pieni rasia), hedelmiä, tomaatteja. Ja se jäätelö, josta myyjä hymähti (sunnuntaipalkalla voi ilmeisesti hymistä) sen olevan hänenkin lempijäätelöään. Ei kulmien kohotusta roskaruokavuorelle (tai naismyyjän kyseessä ollessa joskus "sinäkinkö"-hiljaisuutta), ei 'hei sä ostit nää samat mun viimevuorollakin'-katsetta, pikemminkin voi vittu jotkut on terveitä pikku herranterttuja-pankilta ei luotolta eiksnii. No ei se oli tosi kiva kassa.

Kotona katselin terveysruokavuortani ja mietin, mitä ihmettä tapahtui. Ja miten saan tämän pysymään. Siitä kun minulla oli tällainen olo, kun tuntui tarpeettomalta ahmia, on aika lailla aikaa. Raavin päätäni ja tulin lopulta kököttämään koneelle koska en keksinyt mitään tekemistä. Mitä sitä tekee koko sunnuntain jos ei halua laittaa ruokaa, syödä, käydä uudelleen kaupassa, katsoa telkkua tai urheilla pakonomaisesti? Ehkä virkkaan lisää sitä mekkoa joka ei valmistu varmaan ikinä.

Ja niin, eilen kalorit jäi potuista huolimatta alle. Heittelin parisatasia taulukkoon (kyllä, saan kiksejä exel-taulukostani) kaakaosta jamistäkin, että sain kalorit "täyteen". Huijausta. Mutta näyttää hyvälle. Toivottavasti tämä ei enteile mitään mässäysputkea, koska omasta puolestani voisin jatkaa tällaista maailman tappiin asti.

Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

2009-02-06T12:55:00.006+02:00

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.

I'm blue dapadii

2009-02-03T22:23:00.003+02:00

Kuten katsottavissa, nyt iski joku hinku siniseen, joten blogi vaihtoi väriä ainaskin vähäksi aikaa. Sininen on ihana, jotenkin niin (kevät)talvinen.

Ensimmäinen syömispäivä jopa onnistuneesti takana. Koko ajan on ahmimisolo kun syö vähän väliä (kahden tonnin syömiseen saa muutes rampata alvariinsa jääkapilla), mutta laitoin kaikki annokset valmiiksi ja keskityin lopettamaan kun piti kaikki kuusi kertaa ja menin pois keittiöstä syömään joten homma pysyi näpeissä. Oikeastaan tämä syömisen kanssa räknääminen on ihan hauskaa, tepastelin Bree van de Kamp-tepastelua puoli päivää pitkin kämppää sörssäämässä soppaa ja salaattia laulaen kämppisten ratoksi Kitkeriä Neitsyitä. Mittasin, laskin reseptien kaloreita, hermoilin jääkaapin, tomaatit, näkkäripaketit järjestykseen, touhusin touhusin touhusin kunnes nyt on ilta ja voin käydä nukkumaan ja toistaa saman huomenna. Onneksi touhuamista riittää, eläköön tekemisen euforia! Neljä päivää. Sunnuntai on herkkupäivä, jos pysyn sinne saakka ahmimatta tai lopettamatta syömistä, aivan sama vaikka järsisin yhden päivän multia kukiltakin.

Kalteva keskitie

2009-02-02T19:38:00.004+02:00

Yllätys-yllätys, Miehekkeen vierailusta jäi pienoinen ahminta päälle (vaikkas oli älyttömän ihanaa ja möllötettiin vaan karkkia syöden mikä teki hyvää, olisi luullut riittävän mutta ei). Tässä on syömisten kanssa aika mennyt tasaisesti alas kieppuessa, ja kun viimein sain otetta mistään, vaaka oli ehättänyt lukemiin jotka ovat tuttuja niistä pahemmista painajaisista. Ei ole tämän huoneen seinät taas vähään aikaan sellaista skitsonäytöstä nähneetkään. Pulssin tasaannuttua en ole syönyt juurikaan mitään, vähän hapankorppua ja kurkkua kun hatuttaa taas niin vietävästi.

Mutta päätin nyt ruotuun palattuani ottaa lehmää sarvista ja yrittää taas hetkeksi lopettaa tämän pelleilyn. Tänään en syö kun ei haluta, mutta huomiselle minulla on hieno, tervehenkinen ja täysipainoinen ruokasuunnitelma odottamassa, ja tarkoitus olisi nyt helmikuun ainakin suunnitella päivän ruuat etukäteen. Mutta varsinainen pommi tulee tässä: käväisin katsomassa energy.netistä energiantarpeeni, jonka heidän mukaansa pitäisi olla 2200 kcal (mitäv...!!!) , eli, huomenna pitäisi syödä semmoinen paritonninen. Se on muuten ihan helvetikseen ruokaa. Paitsi jos on ahmimiskohtaus.

En ole ihan varma onko tämä sitteskään hyvä ajatus. Osaan syödä vähemmän, ja osaan syödä aika tavalla enemmän kuin 2000 kaltsukkaista, mutta en käsitä miten saan sen skitsoamatta alas vatsaani joka alkaa kohta kerätä onnitteluja ja kyselyjä lasketusta ajasta, päätymättä yhdelläkään päivän ruokakerroista (joita muuten on kuusi) ahmimaan. Kai tässä on alettava ihmiskokeilemaan miten saisi määrät pysymään suunnitellussa ja syödyn ruuan sisällä ja pään riittävän tyhjänä ettei mene kalorienlaskenta taas ihan neuroottiseksi.

Vaan en ole edelleenkään laihiksella. Olisi tosi fantsua jos syömisten tasaaminen veisi pahinta turvotusta mennessään, mutta onnistuin päättämään järkytyksestä huolimatta, että varsinainen laihdutus alkaa aikaisintaan maaliskuussa. Ellei ihan romahda katto niskaan. Hah! Siitäs sait, ilkeä peilipeikko. Läskit pysyy.

Ohi on!

2009-01-23T11:12:00.004+02:00

Alkuvuoden Veerantappoputki on nyt jotakuinkin kasassa, ja voin rauhassa vetää lonkkaa koko viikonlopun. Wiih! Jo oli aikakin, alkoi kiristää jo muuallakin kuin vyötäröllä. Ja niin, syömiseni ovat ihan päin helvettiä, alan pian käyttää itsestäni näitä norsu-valas-tankki -kategorian ilmauksia, mietin laihduttamista aina kun nukun tai syön (jälkimmäinen on hiukka irvokasta- mättää sapuskaa suuhunsa ja kuvitella dieettiä) mutta juuri nyt on välitys vähässä. Jos tilanne olisi toinen, ottaisin tähän äpäkän parin päivän ryyppyputken, mutta (TÄTTÄDÄTÄÄ!) Mieheke pääsee sittenkin tulemaan, joten luvassa on kaiken hyvän huipuksi paljon telkun töllöttelyä, kaupungilla käppäilyä ja hm-hm-hmmiä, jotka toivottavasti tuulettavat vähän päätäni. Awh, ratkean tähän tyytyväisyyteeni (joskin aamun ahmimishetkeen myös) ihan juuri.

No mut joo. Hyvästä yrityksestä huolimatta laihdutus rullaa mielessä jatkuvasti. En vain osaa olla ajattelematta sitä, kun vatsamakkarat pomppivat näköpiirissä. Ajattelin, että jos saisin nyt vähän päätäni ja näinollen syömisiäni rauhoittumaan, ottaisin vielä toisen kuukauden laihduttamattomuusharjoituksia, ja sitten jonkun terveen, hitaan tavoitteen maaliskuulle. Katsoo nyt. Ei tämä ole muuta kuin sitä, etten osaa olla vähintäänkin muka-laihduttamatta, muttei ole kiva olla tyytymätön itseensä tekemättä asialle mitään.

Muutes, edellisen tekstin syyllisyysoksentaminen kumma kyllä auttoi. Onnistuin keskittymään mietiskelemään asian tiimoilta, ja muistin kuinka tyhjäpääteininä päätin kostaa kaverilleni luottamuksen pettämisen ja välirikon pahentamalla silloin jo olemassa olevaa anoreksiaani (tyyliin vielä sä näet et voi tehdä noin) tehdäkseni hänen olonsa huonoksi. Ja tässä ollaan nyt, en tiedä olisiko taudinkuvassani ollut eroa ilman sitä, mutta tyhmää se oli joka tapauksessa. Ehkä sillä on jotain tekemistä ruikutusallergiani kanssa. Bittu mikä itsesääli-idiootti olenkaan ollut.

Et näin. Pitää lähtä ruokkoamaan itseni ennen Miehekkeen tuloa, näytän siivottomalta.

Vahinko kiertämään

2009-01-19T20:20:00.005+02:00

Ja nyt kaikki kivat myötätuntoiset hyvät ihmiset ja kaverit simmut kiinni ja siirtykää seuraavaan blogiin kiitos.

Nimittäin tämä hävettää itseänikin (mikä on pääsyy siihen, että kirjoitan siitä tänne, en aio avautua siitä muualla), mutta minkäs teen. Olen huono ystävä. Paha ihminen. Paha ja vittuuntunut ihminen, tarkemmin ottaen. Rikoin tässä neljän seinän sisällä -putkeni ja suostuin kaverini kahvilapyyntöön. Kamullani on ns. ollut vaikeeta jo hyvän aikaa, ja silloin kaverit on niitä kelle puretaan ja ketkä kuuntelevät eikös niin. Niin. Ja minä kuuntelen ja nyökyttelen ja mietin ratkaisumahdollisuuksia ja näin. Nyt tarina on toistanut itseään jonkin aikaa (koko juttu jatkunut ~ vuoden), ja alkaa saada draamamaisia piirteitä (mihin tällainen voisi johtaa, ja miten huonosti se voi mennä ja miten vaikeaa hänellä on ajatella sitä ja elää sen kanssa). Hän on puhuu sen kaikille joka kerta nähdessä, ja viimeisen parin kuukauden aikana juttu on käsittääkseni menettänyt uutisarvoaan tuttavapiirissä (tilanne kun on rauhoittunut). Ymmärrän, että voi tuntua väärälle että ihmisten elämä jatkuu hänestä huolimatta, ja se, että ihmiset (vaikkeivät voi ymmärtää tästä ja miltä se tuntuu mitään eivätkä tietää miten lohduttaa/neuvoa/ymmärtää) antavat tyhjänpäiväisiä neuvoja ja menevät vaikeiksi kun hän sanoo sulkeissa olleen ääneen, tai yrittävät vaihtaa puheenaihetta. Kai se kuuluu jotenkin prosessiin. Mutta nyt draamakunigattaren (aiemmin aivan oikeutettu) show löi minullakin jauhot kurkkuun. Kuuntelin kaksi tuntia nonstop ruikutusta, tuon sulkeissa olleen kun ehdotin jotain, muutamat muuhun liittyvät valitukset ja sitä miten hän on erilainen ja erilaisessa asemassa muihin nähden.

No hyvä, se on varmaan joku vaihe, ehkä hänelle ei ole aiemmin tapahtunut vastaavaa, ehkä hän tarvitsee sosiaalista hyvitystä siitä että hänellä kävi paska mäihä, ehkä hän ei halua tehdä extraa saadakseen elämänsä uomiinsa ja haluaa vakuuttaa ympäristönsä siitä ettei se ole mahdollista.

Mutta hän kerjää sääliä. Ei enää myötatuntoa, tukea, apua. Vain sääliä. Enkä voi sietää ihmisiä (en itseäni, saati muita) jotka kerjäämällä ja toisia syyllistämällä ruikuttavat voivoita, elämä on epäreiluata, miten sinä jaksatia, ja saathan sinä puhutia ihmisiltä, joiden elämä ei ainakaan vaikuta kiinnostavan häntä pätkän vertaa (kertaan nyt vielä, juttu ei ole uusi, minusta on ihan normia ettei tilanteen ollessa paha kykene muuhun). Olin lopulta melkein koko kaksituntisen hiljaa, mikä oli ihan hyvä, luulisin, en kertonut kuulumisiani kun vuoroa ei tullut enkä ehdottanut mitään. Tunsin oloni hyväksikäytetyksi (ja voin vakuuttaa etten tunne niin usein), tuntui kuin hän olisi saanut tyydytystä siitä, että märehti kustannuksellani. Käydessäni vessassa päätin heittää hirveä hiljaa hiipivällä vittuuntumisellani ja vakaasti yrittää aloittaa keskustelua, täällä sattui yksi meihin kumpaankaan suoranaisesti liittymätön hassu tapaus ja kertoisin sen. Mutta en lopputapaamisemme aikana saanut kertaakaan suunvuoroa vaihtaa aihetta.

Sääli, se olisi saatanut piristää häntä.

Kiitos jos et lukenut tänne saakka. Tämä häiritsee minua, ja blogi on sopivan anonyymi kanava kaataa harmitus ja häpeä ja epäystävämäisyys (ihan oikeasti, tuolloin sanotaan mitä ajatellaan ja selvitetään juttu vaikka se tarkoittaisi haukkuja ja välirikkoa) viattomien sivullisten niskaan. Epäilen ihmistuntemustani ja oman ärsyyntymiseni syitä vain nyt niin paljolti, että tekee hyvää iskeä tällä näppistä. Lohduttaudun sillä, ettei sinulla ollut velvollisuutta lukea tänne asti.

Supergirls just fly?

2009-01-17T11:53:00.004+02:00

Ennen kuin menen siihen mitä varsinaisesti kirjoitan tänään, hehkutan pientä saavutusta: En syönyt loppuviikon lounastarpeitani torstaina, ja näinollen minulla on tänäänkin tiedossa lämmin ruoka (päätin, että jos ahmin ne, en osta uusia ruokatarpeita ennen kuin ensi viikolla). Huhhahhei!

Ja sitten kotimaan uutisiin. Olen kiireinen. Niin kiireinen, etten ole
siivonnut kämppääni kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun tulin joulun jälkeen kotiin, nukun liian vähän vähintään joka toinen yö, enkä ehdi ajattelemaan sitä, että olen paksu enkä tee asialle mitään muuta kuin syön lisää (se on muuten hyvä juttu se, etten ehdi ajattelemaan siis). Näinköhän alitajuisesti sössin tahallani alkuviikosta, jotta en varmasti ehdi miettimään liikaa, kuka tietää. Joka tapauksessa, nyt tekemisen määrä alkaa paisua yli äyräiden. Pidin edellisen vapaapäivän ennen loppiaista, eikä seuraavaakaan kuulu ennen kuin viikon päästä, jolloin helpottaa vähäksi aikaa. Ja kirsikkana kakkuun, Mieheke ei ehkä pääsekään tulemaan silloin, ja jos niin, joudun keksimään itselleni lisää tekemistä (yövuoroja on kuulemma vapaana, hmm) etten poksahda tämän kolmen viikon putken jälkeen silkasta alipaineesta. Tekemistä kyllä on, juttuja on alkanut kasautumaan (ja minussa asuu sen verta pientä perfektionistia että annan asian häiritä), voisin korjata tämän paskan koneenikin joka jumittaa joka toisessa sanassa, tai koittaa helpottaa helmikuuta tekemällä vaikka jotain etukäteenkin. Mutta en haluaisi, ja koska se on minulle aika harvinaista, on ehkä syytä ottaa se huomioon.

Istuin eilisiltana lukemassa, juomassa punkkua ja puhumassa itsekseni hyvän tovin. Join enemmän kuin yleensä, söin siihen kaveriksi hedelmäsiivuja (vaikka olen vakuuttunut siitä, ettei punkun kanssa pitäisi syödä hapanta koska se värjää hampaita vieläkin enemmän, pruuv mii vrong) ja mietin miksi revin itseäni niin moneen suuntaan. Kai se on se tyypillinen illuusio siitä, että ollakseen riittävä täytyy olla kiireinen, mutta olen aina pitänyt näkyvää kiireisyyttä merkkinä järjestelykyvyttömyydestä (ja minä en ole järjestelykyvytön [enhän]). Nyt kuitenkaan oma kiireisyyteni ei voisi olla enää kovin paljon näkyvämpää, en ole tavannut yhtäkään ihmistä ajanviettomielessä kahteen viikkoon, kämppäni on kuvottava (onneksi kämppiksillä ei ole ollut asiaa, joka kerta kun kuulostaa siltä, että joku on tulossa koputtamaan lähden vastaan etteivät he näkisi huonettani), tiskejä lojuu, ja nuo punkku-luku-yksinpuhelut (kuten myös bloggailu) ovat pois uniajastani, mutta en usko pysyväni järjissäni tai ainakaan työkunnossa ilman niitä.

Väsyttää, kello on 12 lauantaina ja minua väsyttää ihan perkeleesti. Ja jos keksin olla jaksamatta tätä viikkoa, tämä ei helpota kuin ehkä vapuksi, joten syitä painaa olisi kyllä. Ja helkkari, se on yksi viikko, mihin itsekurini on karannut. Ajattelin hetken vakavissani että kirjoittaisin ensi yön, minulla on kaksi novelliajatusta odottamassa siirtymistä paperille, siihen riittäisi virtaa kyllä, oman elämän elettävänä pitämiseen sen sijaan ei. Voi äly.

Itku lyhyestä ilosta

2009-01-15T18:51:00.004+02:00

Niin siinä sitten kävi, että päästyäni ahmimattomuuden makuun ruma peikko ryömi taas esiin kaapistaan, ja tämän päivää olen vuoroin mättänyt kaikkea käsiin sattuvaa, vuoroin tuijottanut itku kurkussa Läski-Lauantaina makkaroistani muistoksi ottamaani kuvaa. Syötyäni kaksi terveellistä, normaalia ateriaa napostelin (Virhe 1.) ruiskräkkereitä teen seurana. Kun en voinut lopettaa, otin kuvan eteeni, ja se auttoi kunnes vein mukini keittiöön (Virhe 2. Ahmiessa ei mennä keittiöön). Sillä reissulla hävisivät jäljellä olleet koti-hillot ja puoli pakettia hapankorppuja. Tongin kaappejani, etsien jotain mistä ei ollut tarkoitus tulla loppuviikon lounaat, söin mitä löysin, istuin sängylläni miettien eikö täällä ole mitään muuta syötävää, muistin vierasvarahunajan, no, tiedätte mitä sitten tapahtui. Lähdin lenkille, mikä helpotti, muttei tarpeeksi ettenkö olisi paluumatkalla poikennut hakemassa paikallisesta halpamarketista lastin mandariineja ja purkkihedelmiä (Virhe? en ole ihan varma). Nyt mussutan vuoroin niitä, vuoroin purkkaa ja yritän pysyä poissa kyökistä (pakkasessa on vielä lisää hilloa) ettei tämä karkaisi ihan totaalisesti lapasesta.

Tämä on nöyryyttävää. Mandariinit on kohta loppu, ja olen enää piirun päässä siitä pisteestä, jossa tuikkaan vaatekaappini tuleen siinä toivossa, etten synkimmälläkään hetkellä lähde lähikauppaan pelkissä kengissä.

Jääkaapissani asuu pieniä tonttuja jotka laittavat ruokaani lihotusainetta

2009-01-14T22:08:00.004+02:00

Minusta alkaa tuntumaan, että minulla on laihtumiseen jonkin sortin fiksaatio (Sherlock...). Ei siinä mitään, tykkäisin olla laiha ja käytän laihtumiseen epäterveitä keinoja eikä se ole hyvä ja näin, mutta minusta alkaa tulla paranoidi. Olen jokaisen syömäni normiaterian jälkeen varma, että nyt painoni on noussut rakettina ja voin heittää entiselle maksipainolleni hyvästit kiitäessäni sen ohi uusiin ahdistusulottuvuuksiin. Että ruuassani oli enemmän rasvaa/sokeria mitä tahansa kuin luulin (niin, ja teen kaiken ruokani itse), etten kuluta niin paljon kuin arvelen, että vain salaperäisesti levähdän jos yritän syödä normaalisti. Paradoksaalisinta koko jutussa on, että lihon eniten rajoittaessani syömisiäni, koska se johtaa aina ahmintaan, nyt sen sijaan joulukilot ovat kohta historiaa (miten ihmeessä, en ole tehnyt mitään), ja jokainen alkanut ahmintani (joita on ollut päivän, parin välein) on päättynyt siihen, että tuijotan ruokaa ja pohdin syönkö vain nopeasti vaiko ahminko, sitten muistan luvanneeni olla laihduttamatta vaikka ahmisinkin, ahdistun, ja pienen painiskelun jälkeen lopetan.

(Antakaa anteeksi, ajatusoksennus menossa ja piste-näppylä kadoksissa.)

Siis, ahmintaongelmani helpottaa, pitkästä aikaa. Varsin odottamatonta. Minulla on ollut siinä aina kausia, ehkä se on sitä 'normaalia' (jos epänormaalissa voi olla sellaista) vaihtelua, joka tapauksessa olen siitä iloinen. En ajattelekaan sitä ihan niin paljoa. Ehkä tämä laihdutusmania on vienyt kaiken tilan päässäni. Laihduttamista sen sijaan ajattelen ehkä noin puolen minuutin välein, joten se on 1500 ja rapiat tänään. Heh, ajatus per kalori. Ei siinä hirveästi muuta kerkiäkään.

Mietin mitä tapahtuu sitten, kun tämä kolmekuukautinen on tarvottu. Olen koko ajan varmempi siitä, etten halua jäädä tähän kokoon, joten jonkin sortin kropanmuokkaus on edessä keväällä. Palaako ahmiminen silloin kuvioihin? Vai kykenisinkö tekemään tämän järkevästi (buahhah). Olisi tietty kiva ryhtyä pidempiaikaisesti miettimään jotain muutakin kuin ruokaa, mutta siihen en ehkä ole henkisesti valmis (edelliskerta päättyi ahmintaputkeen joka johti syömättömyyteen ja kyseenalaisiin laihdutuskeinoihin joka johti suolisto-ongelmiin joka johti kahden kuukauden vitutukseen). Joten jos en keskity syömään normaalisti, keskityn laihduttamiseen (jonka täytyy tämän kolmen kuukauden räpeltämisen jälkeen tuntua lomalta).

1+1=WTF

2009-01-13T11:22:00.004+02:00

Jos on lusikalla annettu ei kai voi kauhalla vaatia. Kössähisin tässä erään asian vähän keskivertoa pahemmin, ja sain askarrella hetken keksiäkseni että mitäs nyt. Ei sinänsä liian yllättävää, mutta jotenkin se vain joka kerta nostattaa yhtä suuren häpeän, itkuraivon ja vitutuksen aallon (kössäys ei liity syömishäiriöön, jos ei oteta lukuun sitä ettei sitä ehkä olisi tapahtunut jos olisin keskittynyt teini-ikäisenä vatsani pienentämisen sijasta aivojeni kasvattamiseen, yksityiskohdat jääkööt siis kertomatta, siltä varalta että joku tuttu lukee). No mutta, vietin tässä iloisesti tovin elellen tonnikalan ja purkan voimin, korjaillen onnettomuutta. Viimeisin suunnilleen onnistuikin, ja nyt minulla on edessäni kiireisen ja haastavan kaksiviikkoisen sijasta (joka siis oli ohjelmassa ennen kuin tuhlasin kaiken aikani turhaan työhön) paniikkipaskat housussa juoksemista kymmen päivää tai kunnes pää tai jalat pettävät alta. Jee!

Helpotuttaa (siis etten olekaan tuomittu opiskelijan pahimpaan painajaiseen) väsyttää (en ole nukkunut), ärsyttää, vituttaa.

Varsinkin viimeistä, Mieheke tulee vasta kahden viikon päästä.

Pää jumittaa, ei keksi otsikkoa

2009-01-10T10:28:00.004+02:00

Vetäisin tässä flip-boing perslennot mielenrauhalleni ja hyvinvoinnilleni, kuvaannollisesti tosin vain. En nukkunut toissayönä, mistä kiitoksena pääni särki tietyömaajytytystä armotta koko eilisen (olen tainnut joskus avautua näistä päänsäryistäni, ehkä). Napsin päänsärkylääkkeitä ja päässä soi joskus lapsikuorossa laulettu Tikka-laulu, enkä saanut tehtyä mitään. Koska koko päivä oli turha, päätin illalla pitää lupauksen kaverilleni lähteä hänen kanssaan pippaloihin. Siellä oli minun lisäkseni tasan yksi selvänä (tai no, minäkin olin särkylääkepöhnässä), ja ruokaa, joka turvottaa kilon jos sitä syö neljä suuntäyttä! Sitähän minä tosin en tiennyt ennen kuin tänä aamuna.

Vaaka näytti enemmän kuin ikinä. Oikeasti ikinä.

Kylppärin peilin mukaan tämä on turvotusta (en tiennyt, että silmien yläpuolellekin voi tulla näin isot silmäpussit). Sitä paitsi en säryltäni syönyt eilen pippaloruoan lisäksi kuin pari ruissaria. Mutta hituttaa se silti. Ja tästä päivästä uhkaa vauhdilla tulla yhtä mälsä kuin eilisestä. Päänsärky tekee pikkuhiljaa tuloaan, mutta päätin etten ota tänään lääkkeitä. Riittää tältä viikolta niiden kanssa, sitä paitsi niillä saattaa olla osuutensa tähän pöhöönkin. Onpahan laiharittomuus turvattu, liikunta -juoksulenkistä puhumattakaan- on poissa laskuista kun pääkään ei käänny ilman pientä pahoinvointia.

Väsyttää ihan pirusti, mutta mitään muuta ei olisikaan kuin hoidettavia hommia. Säästäisiköhän pääni minut uudelta sätkyltä jos otan pari kahvikupposta ja koitan hyökätä kohti lauantaita niiden voimin.

Niin juu, oli muuten kivat pippalot ne eiliset, vaikka lyhyesti olinkin. Tosin meikkini vaihtoi väriä kun illan superkaunis emäntä mainitsi olevansa iloinen joulukiloista. Oli kuulemma laihtunut viime keväänä ja ettei se hyvä juttu ole sekään. Ja tosiaan, en nukkunut toissayönä koska ahmin toissailtana. Niih.

Leikisti lieassa

2009-01-08T09:55:00.005+02:00

En ole laihiksella vaikka painan ihan tositosi paljon ja se ottaa tositosi paljon päähän. Pelkään hiukka hysteerisesti ahmimiskohtausta, jota siis vielä tänä aikana kun olen ollut kotona ei ole tullut, koska en voi ottaa perinteistä psykonarttukohtausta jälkikäteen tasaamaan painoa (koska se luetaan laihduttamiseksi). Syön kahden tunnin välein, olen koko ajan nälkäinen enkä uskaltanut ostaa kaupasta mitään nyrkkiä pienempää jota voisi napostella ja josta siis voisi alkaa ahmintakohtaus. Ja rehellinen ollakseni huijaan. Toivon, että laihduttamattomuus laihduttaisi minua edes pari kiloa. Mutta se, etten uskalla ahmia on oikein hyvä juttu, joten jotain hyvää tässäkin. En vain tiedä miten päin olisin keittiössä. Tein eilisiltana kymmeneltä (!!!) nälkääni vihannesomenadippiä jossa oli avokadoa (jota btw en vihaa vaikka rasva tirskuu hampaissa), mietin mitä ihmisenruokintaoppaat sanovat iltasyömisestä, otin kaveriksi lasin punkkua, ihmettelin koko touhuani vähän aikaa ja söin lopulta sen dipin. Leikin, että on hyvä kausi, jona hetkellisesti uskon syömishäiriön olevan häipymässä, tai että olen ihan hoikka vaikka painoindeksini alkaisi kakkosella. Syön leikisti hyvällä ruokahalulla, käyn leikisti ihan muuten vaan kaverin kanssa kävelyllä, teen iltapalaa joka leikisti ei lihota eikä laihduta, niin kuin hyvinä kausina on tapana.

Mutta nyt ei ole hyvä kausi. Nyt on hyvän kauden jälkeisen todellisuuden ja kehnon kauden välinen kausi, jotka edeltävät sinkäyrän alinta, Tosi Paskaa kautta. Jos tämä lykkää viimeisintä eteenpäin vaikka kesälle, jolloin minulla on Mieheke tukena, oikein kiva, jos ei, internet saastunee entistä pahemmasta angstista tässä kevään mittaan.

Löysin päiväkirjakirjoituksia viime kevättalvelta (kirjoitan päiväkirjaa harvoin ja yleensä jollekin satunnaiselle vihkoaukeamalle, joten ne ovat kaikki ripoteltuna hävyksiin kämpässäni), joissa puin jotain minun ja Miehekkeen kriisiä, podin läskiahdistusta ja huimausta (ai mikä se on?) ja painoin viisi kiloa vähemmän kuin nyt kiitos takana olleen Tosi Paskan kauden. Miten sitä joka vuosi unohtaakin, että on jatkanut tätä samaa rataa n+1 vuotta, ja sairaus toistaa itseään pienin variaatioin ja jatkuu vaan.

Pelasta maailma, tee se jo tänään, tee jotakin mahdotonta

2009-01-06T19:46:00.003+02:00

Lupasin uutenavuonna olla laihduttamatta kolmeen kuukauteen. Meinasi tyssätä viime torstaina anopinpöytä- ja jätskiähkyyn se lupaus, mutta pahimman pitäisi nyt olla ohi. Painoni nousi jouluna ihan hirveästi koska en edelleenkään osaa olla niinkun normaalit kun kukaan ei näe, mutta eihän mitään, nyt leikitään pullahiirtä pari kuukautta ja setvitään päänuppia. Tähän pelleilyyn on pakko saada joku stoppi, en opi ikinä syömään jos olen kuusi päivää viikosta laihiksella. Lihaskuntoa ja muuta liikuntaa en jätä pois (joku raja), mutta yritän olla hukkaamatta palloa siinäkään. Eli, en jätä syömättä tarkoituksenani laihduttaa, kuntosali on pannassa ja säännölliset treenit jatkuu helmikuussa.

Ja joo, vituttaa jo valmiiksi.

Ei pelkästään se, että haluaisin mielettömästi painua salille huhkimaan ahmitut keksit ja suklaat ja piirakat pois, vaan myös siksi, etten tiedä miten pystyn tähän. Tein lupauksen Miehekkeen vieressä vietetyn ajan huumassa (se ihminen vaan tekee onnelliseksi. Sillä, että se jaksaa vielä monen vuoden jälkeen huomata jos laitan tukkani ja kehua kauniiksi saattaa tietysti olla tekemistä asian kanssa... ;), mutta yksinään omassa kämpässä arki jämähti vastaan aika kylmänä. Sillä, että lempifarkut kiristää, vatsa pömpöttää ja selluliitit kummittelee peilistä on ihmeellinen voima naisen psyykeen. Pari kuukautta ei ole yhtään mitään, voisin koittaa purkaa ahdistusta lihaskuntoiluun (tekisi tervettä meikäläiselle) pudottamatta painoa tai wohou, yrittää nauttia siitä ettei puntarin lukema määrää päivän kulkua mutta kun on niin saatanan vaikeaa. Onneksi on sentään oma puntari nyt, ei tärvitse arvailla painoa muista. En käsitä, milloin minusta tuli niin elämäntapalaihduttaja, etten enää tiedä mitä ostaa kaupasta, miten paljon syödä ja milloin. Mutta, asian hyvä puoli on, että hämmennyksen keskellä ei ahmituta ihan niin paljon kuin keskimäärin.

Pitää varmaan käydä oikeasti ostamassa joku päivittäinen ruokailu for dummies -opas, ei minulla ole tästä jutusta haisuakaan. Että huhtikuuta odotellessa sitten vain.

Joulupikapostaus

2008-12-23T12:51:00.005+02:00

Anteeksi postitustauko jälkikäteen, ja anteeksi jo etukäteenkin, tulen tuskin kirjoittamaan juurikaan lähipäivinä. Vaihdoin maisemaa vanhemmille, ja paitsi huono nettiyhteys, täällä on koneesta sen verran kilpailua, etten halua avautua kovin pitkiä aikoja, uteliaat ovat heti hengittämässä olkapäällä (mitäsäteetpääsenksmäjo). Ja sitä paitsi, ei tässä ole hirveästi avautumistakaan, Miehekkeen kanssa ollaan maattu sängyssä kaiket päivät, olen syönyt kun joku on katsonut enkä ole sylkäissytkään koulujuttuihin päin. Eli kivaa on ollut. Toivottavasti sama jatkuu.

Ähpäs, nyt pitää taas häipyä. Syödään niin kuin ihmiset ja ollaan muutenkin mukavia pari päivää, eikös =) Ehtii sitä skitsota ensi vuonnakin.

Kymmenen senttiä ilmastointiteippiä kiitos

2008-12-16T17:03:00.004+02:00

Suussani on rakennevika, se ei sulkeudu silloin kuin pitäisi. Kun siitä on tunkenut sisään sen mihin muu kroppa on jo oikein tyytyväinen, se vain roikkuu auki eikä suostu pysymään kiinni. Ja roikkuessaan auki se napsii sieltä täältä lisäpaloja joista lopulta on kertynyt ja kertyy edelleen se, mitä sanon läskeikseni. Ehkä jos odotan riittävän pitkään, ihrat kannattelevat lopulta leukaperiäni ja suuni pysyy vihdoin kiinni.

Ahmin taas. Sunnuntaina, ja äsken. Eilinen meni jo paremmin, jos nyt ei mitenkään erityisen loistavasti, mutta paremmin. Mutta tänään revähti. En edes huomannut kun ahmiminen alkoi, pikku hiljaa vain laittelin ruokaa suuhuni, ja pian en enää voinut lopettaa. Nyt menevät enää viimeiset mandariinit, mutta ne eivät tässä sodassa enää hirveästi tuo lisähäviötä joten sama se. En ole toipunut kunnolla taudistani (mikähän helvetti kroppaani riivaa) joten olen vähän kahden vaiheilla salille lähdöstä. Ahdistaa, ja pian olen salin ja kaiken teholiikunnan ulottumattomissa vanhemmilla ja Miehekkeellä, joten nyt voisi vielä ottaa vahinkoa takaisin. Mutta keuhkokuumeet ei ole kivoja, kuten ei viimeisistä tenteistä reppaaminenkaan (joihin minun pitäisi muuten olla lukemassa juuri nyt, hömhöm).

Tästä syystä tykkään paastoamisesta. Kun ei syö ollenkaan, ei voi olla voimatta lopettaakaan.

Pitää miettiä joku selviytymisplään jouluksi. Olen aika pitkään pois kotiksesta, ja jääkaappi tulee vaihtumaan tiuhaan sukuloidessa (ja siitähän minulla riemu repeää). Kävin katsomassa tohtori.fistä jouluvinkkejäkin (epätoivoinen? Oh jeah!). Käskettiin laittaa vartalonmyötäiset vaatteet muistuttamaan linjoista (tämä oli hyvä, tykkään kaikesta mikä hyväksikäyttää psykologiaa, muistuttaa kai lapsuudesta tai jotain) ja pitämään vesilasia ohjaavassa kädessä. Kerron sitten miten kävi. Ja ostan ehkä kerän jeesusteippiä kaiken varalta, plussana olisin myös suht hiljaa lätkä suun edessä.

Entäpä jos käyttäisi kaikki rahansa menolippuun

2008-12-13T10:23:00.005+02:00

Epämääräinen, ahdistunut olo. En ole ehtinyt mitään, en juomaan teetä ja juttelemaan Miehekkeen kanssa, en seuraamaan toisten blogeja, en lukemaan lehtiä, en katsomaan telkkaria (mitä siis yleensä pari tuntia viikossa, mutta sitä kaipaa kun se puuttuu). Luen, harhailen kotona, luen lisää, käyn kiskomassa salilla, poden huonoa omaatuntoa kun lähden liian aikaisin, luen vielä lisää. Enkä edes yritä estää tekemättömien asioiden listaa kasvamasta, vaan panikoin kaikessa rauhassa tenteistä joilla ei olisi paskankaan väliä ja jotka menevät huonosti koska en pysty keskittymään. Keittiön kaapinovet voisi pestä, alkavat olla paskaiset. Voisin mennä hinkkaamaan niitä kirkuvanpunaisine kynsineni, jotka ovat täysin asiaankuulumattomat näin harmaina päivinä. Sen sijaan luen. Enkä muista mitään, yhtä hyvin voisin pilata lakkauksen ja kuluttaa sen sijaan että syön.

Leikittelin ajatuksella lähteä lopuilla rahoilla jonnekin oikein kauas, niin kauas, että olisi varaa vain lippuihin sinne ja takaisin. Olisin kuukauden auringossa ja lämmössä, ilman rahaa syödä tai nähdä ihmisiä, kaukana kaikesta tutusta. Laihtuisin ja nukkuisin. Tunsin jo tässä välistä itseni suht norminäköiseksi, kunnes jouduin viettämään kuusi tuntia ihmisten ilmoilla paidassa, jonka liian myöhään huomasin pussittavan vyötärölleni hämäysjenkkakahvat. Olisipa takka, polttaisin koko rytkyn. Ja nyt hituttaa, miksen voi olla sen näköinen kuin haluan, miksi annan itseni olla erilainen kuin haluaisin olla. Enkö voi muuttaa ulkonäköäni niin kuin ihmiset yleensä, skitsahtamatta.

Väsyttää, en ole nukkunut. Muutenkin kaikki rytmit sekaisin, kun haahuiltuani päivät hyödyttömästi keskittymiskyvyttömänä luen öisin. Voisi hyökätä kaupunkiin jouluostoksille. Tai etsiä itselleen uuden paidan tuon eläkkeelle siirtyvän tilalle. Ehkä ensin salille, jospa tämä vässytys loppuisi.

Ehkä 50. teksti (?)

2008-12-10T20:55:00.005+02:00

Varoitan jo etukäteen, seuraa Ankaraa Pohdintaa.

Ehkä kuulumisia kuitenkin ensin. Nyt on hyvä, ja niin kuin hyvät yleensä, kiireinen viikko. Olen ahminut kunnolla vain kerran, ja silloinkin (röyhistää rintaansa) se jaffakeksipaketti säilyi. Eli ei ollut hirveän paha sessio, jos nyt ei ollut kivaakaan. Sitä paitsi, ne keksit alkavat olla paitsi kovia, myös loppu, mikä tarkoittaa sitä, että olen hyvin lähellä kokonaisen keksipaketin syömistä ei-ahmimalla ehkä siinä puoleentoista vuoteen. Jeah!

Sitten se pohdinta. Olen onnistunut pitämään muutaman mietiskelytuokion kaiken maailman härdellien joukossa, ja se on auttanut työntämään ahminta- ja anorektisia ajatuksia vähän lähemmäs absurdius-kategoriaa minne ne todella kuuluvat. En suoraan sanoen muista, millaista on olla miettimättä kaloreita tai ahmintaa, tai olla ahdistumatta jos vaakaa ei ole tai se näyttää edelliskertaa enemmän. Tai skitsoamatta jos näkee sivuprofiilinsa tai olla vetämättä massua sisään 3/4 ajasta ynnäs muuta. Minulla on tuhat typerää uskomusta jotka tiede on todistanut vääräksi mutta joista pidän kiinni kaiken varalta, ja ylipäätään käyttäydyn kuin idiootti tämän kanssa. Näiden kanssa kannattaa juuri nyt ehkä vain jatkaa eloaan niin kuin tähänkin asti. Mutta ruuan sylkeminen, ne mainostetut vapaankaupan lääkeaineet, yölliset paniikkitreenit, ahmintalastit ja se, että ylipäätään huoraan tälle sairaudelle vailla mitään estoja aina kun vähän ahdistaa, sen kanssa minun ei pitäisi elää.

En halua tai edes osaa lopettaa laihduttamista, koska olen mielestäni kuvottavan lihava (olkoonkin etten minkään oikean mittapuun mukaan ylipainoinen). Jos en voi lopettaa laihduttamista, on hiukka kyseenalaista pystynkö lopettamaan ahmimista. Jos en voi lopettaa ahmimista, en usko tiukan paikan tullen lopettavani ahmituista eroon hankkiutumista. Enkä käsitä, mistä repisin jaksamista muuttaa tapojani niin täysin, että voisin jättää tämän pois. Olen tottunut elämään tämän kanssa, tämä on turvallista, tämän kuvion tunnen. En kuole siihen. Sen sijaan tasaisesta, normaalista, ei syömisen ympärillä pyörivästä elämästä minulla on kokemusta vain satunnaisista oikein hyvistä kausista, eikä mietteet silloinkaan koskaan ole olleet kaukana. Mitä jos leikin normaalia puoli vuotta, ja koko sairaus räjähtää sen jälkeen totaalisesti käsiin? Nyt se on sentään suurimman osan ajasta suunnilleen hallinnassa. Ja mitä lähtökohtia tässä ylipäätään on muuttua kun maalaan piruja seinille ja pyörin kuin puolukka tekemättä asialle mitään. Mikä ihme tässä on niin pelottavaa? Jos lihoisin kymmenen kiloa mutta voisin elää normaalimmin, mitä väliä?

Paitsi, että mieluummin skitsoan loppuikäni, kunhan en liho kymmentä kiloa. Siinä se ongelma taitaa olla.

(Voi vittu mikä luuseri olenkaan.)

Lisämietiskelyä asiasta ilmeisesti kaivataan vielä.

Itsepäisyyspäivää!

2008-12-07T11:31:00.005+02:00

Voi Veera mikä tekniikan ihmelapsi oletkaan, ei edes ollut 50. krijoitus lähelläkään kun tämä nerokas blogipiste laskee hallintapaneelissa kai muokatut mukaan tai jotain. Ja julkaisee tekstin sillä päiväyksellä jona on aloitettu, niin. Mikä ei ole kivaa, koska avaudun tässä koneella niin epämääräisinä aikoina, että katson yleensä parhaaksi miettiä hetken unilla ja jatkaa sitten. Sitäpaitsi, minua potuttaa kroonisesti kuvien asettelu jota rämplään uusiksi parhaimmillaan kolmesti, joten muokatut mukaanlukien pitäisi olla pitkälti yli viidenkymmenen. Äh uudestaan.

No mutta. Tykkään itsenäisyyspäivästä, joten eilen oli hyvä päivä. Satuin löytämään mieskuoron esiintymässä (niin, tykkään myös mieskuoroista), ja kuuntelin fiiliksissä takapenkissä asiaankuuluvalla paatoksella laulettuja Suomilauluja. Pakko oli avata silmät välillä ja mulkaista pahasti kun mummot vieressä ryhtyivät supisemaan, mutta muuten nautin siitä kovasti. Ilta lounaineen ja muine perinteineen ei mennyt ihan putkeen, siinä konvehtirasia ja linnanjuhlat -kohdassa mopo vierähti vähän penkan puolelle, muttei pahasti. Riittävästi kuitenkin, että tänä aamuna harmitti, joten tämä sunnuntai kulunee teelinjoilla. Jos ehkä onnistun välttämään nyt harjoittelun jälkeen ruokahetket.

Nyt on kiva, jotenkin harmiton olo. Ei tee mieli tehdä mitään typerää, vaikka ensi viikko näyttää tyypilliseltä ranteiden anatomian tutustumiskierrokselta tentteineen ja palautuspäivineen. Tekisi mieli vain jammailla kotona, ehkä siivoilla vähän, no voisihan niitä tenttimatskujakin vilkaista, tapitella ikkunasta lunta..

Hyviä nämä uudet särkylääkkeet.

Äh?

2008-12-05T23:49:00.003+02:00

Tämä on ilmeisesti vähän speshöl tämä blogspotin ohjelma, vai miksi muuten se laittaa julkaisupäiväksi tekstin kirjoituspäivän. Korjatkaa nyt joku jos julkaisin tuon tajuamattani eilen, mutta mielestäni tänään (siis hetkinen ööh) kun en iltayöstä eilennä jaksanutkaan kirjoittaa sitä loppuun. Onpaonpa.

Voiko ihmiselle antaa ranskanleipää?

2008-12-04T22:48:00.007+02:00

Tein suunnitelman ahmimislastista eroon hankkiutumiseksi. (Eli se on edelleen koskemattomana tuossa lattialla, hurraa!) Piparit laitan keittiöön kämppisten syötäväksi, tuplaDominopäck päätyy joihinkin nyyttäripikkujouluihin joihin poikkean jollain syyllä, murot lyön jonkun nälkäopiskelijasisaruksen ruokakassiin viikonloppuna tai vien"kauppamatkalla" poiketessa kaverille ja "unohdan" sinne jos ei mahdu laukkuun. Sitten jää ranskanleipä. Sitä nimittäin en tunnusta kenellekään ostaneeni. Jos olisi oikea pakastin, olisin jättänyt vieras-köyhäritari-varaksi, mutta suuressa vitutuksessa ja ihan pahoista ajatuksista rangaistakseni päätin syödä sen niin kuin ihmiset tekee.

Paitsi, että inhoan ranskanleipää.

Tai en tietenkään inhoa sen makua, mutta se on juuri sitä tyhjää hiilihydraattimössöä jota edes terkkarit ei suosittele syötäväksi (mieluummin jos sulle vaikka maistuis ruisleipä). Se on niin turhaa jo olemassaankin. Onhan se taivaallista juu, paahdettuna ja hunajalla tai hillolla, a vot. Mutta ehkä viimeinen, jota oikeasti söisin, siis ihan terveimpinäkään kausina (tai silloin varsinkaan). Ähmh. No hyvä, ranskis siis syödään, tai syötiin jo puoliksi, ja nyt on paha olo. Ehkä muistan olla ostamatta ei-syötäviä taas vähän aikaa. Siitä tuli otsikkokin. Kaverit jutteli voiko koiralle antaa makaronilaatikkoa vai sairastuuko se (aloittelevan koiraihminen oli jättänyt lootanjämät jäähtymään ja haukku oli vienyt). Ihminen kyllä saattaa sairastua ranskanleivästä. Ainakin ummetukseen, luulisin.

50. päänauonta

2008-12-03T17:17:00.004+02:00

Paasto on pannassa. Flunssakuumeilu ei loppunut vielä eilenkään joten lopetin. Virhearvio, olisin 'syönyt' varmaan terveemmin jos olisin paastonnut. Nojokatapauksessa, tein ruokasuunnitelman palatakseni normaaliin syömiseen, se kusi sukille jo ennen kuin pääsin nukkumaan eilen. Tänään olen syönyt vehnäleseitä jogurtilla, kilon mandariineja ja jaffakeksin (ostin paaston lopettamisen kunniaksi paketillisen jaffakeksejä joulukalenteriksi, sääli että ne ovat kyllä aatoksi joko kovia tai ahmittu). No mut.

Ei suoraan sanoen ole mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin. Olen istuskellut vapaa-aikani nurkassa itkua vääntäen, hokemassa itselleni ettei haittaa että olen läski, itsekuriton luuseri ja syömäri, kädet ristissä selän takana etten raapisi massumakkaroitani liiaksi.Että voin ihan hyvin tykätä itsestäni silti. Haluaisin harkkoihin tai salille tai juoksemaan ja kuluttamaan sairaskaakaot ja muut mitä sisääni on mennyt. Mietiskelystä eli meditaatiosta - johon yleensä käytän aikani neuroilun sijaan- ei tule mitään. Jokainen yritys päättyy siihen etten sittenkään oikeastaan ihan täysin ole tyytyväinen kroppaani. Enkä olekaan. Pidän liian montaa osaa itsestäni rumana jotta tätä voisi sanoa tyytyväisyydeksi. Joten voin rauhassa lopettaa tämän normaalius-tasapainoisuus-tyytyväisyys-valehtelun vaikka nyt.

Miksi sitten en tee asialle jotain? Miksen muuttaisi asioita joista en pidä? Tekeekö laihduttaminen minusta häiriintyneen? Vain siksikö, että olen ollut häiriintynyt? Eikö sitä saatana aikuinen ihminen voi itse päättää painaako viisi kiloa liikaa vai liian vähän! Ja enkö ole tähän mennessä päättänyt riittävästi hankalia asioita, ettei tähän pitäisi kaatua koko elämän. Kyllä/Ei. Vitun vaikeaa.

Paitsi etten oikeasti ole kovin hyvä mitä tulee painoasioiden päättämiseen. Ostin tänään ahmintalastin. Menin kauppaan, keräsin asioita, maksoin käteisellä. Vain ahmiakseni kaiken. Mieleni ei tee mitään, mutta ruokasuunnitelman kömmähtäminen (siis jätin syömättä mitä oli tarkoitus. Mistäpä en pimahtaisi. Kivaa) ja liian monet tulevat pikkujoulut ja ties mikä seliseli otti yli. En ahminut, vielä ainakaan. Rapisevan kassin avatessani tajusin, etteivät nämä murot ja ranskanleipä ja piparit ja muut kaverit jäisi uumaani leventämään, siinä paljon päässä kieppui. Session loppuessa vatsa olisi yhtä tyhjä kuin aloittaessa. Laitoin kassin kiinni, tulin koneelle pelaamaan pasianssia ja kuuntelemaan Reamonnia. Söin pari mandariinia lisää. Siinä se mytty nyt kököttää lattialla.

Juuri näin vimekertainen alamäkeni alkoi. Silloin tosin en sulkenut kauppakassia. Toivon, että sillä on väliä.

Maanantai sopii joulukuun ensimmäiseksi

2008-12-01T22:48:00.005+02:00

Silmiä särkee koska piilarit kuivuu koska pidän niitä liian pitkään, päätä särkee koska koulujutut seisoo ja ahdistaa, polvea särkee koska olen niin mummo ja kordinaatioltani paska että kaaduin sille viime viikolla, sielua särkee kun se ei saa ei viinaa eikä edes kahvia tai buranaa.

Eikä ajatus kulje, nyt en enää keksi miksi. Ehkä tosiaan söin jotain pilaantunutta. Se maito nimittäin tuli tänään vastaan purkista, ja muutti viemäriverkostoon. Ja juoksen edelleen vessassa (siltä varalta että halusitte tietää).

Kolme viikkoa jouluun. Kolme viikkoa takelleltavana vetämättä itseään piippuun. Sitten olisi kaksi viikkoa takelleltavana syömättä itseään kiikkuun.

Luojan kiitos en kirjoita runoja. Enää.

Pillerin pyörityksessä

2008-11-30T13:06:00.008+02:00

Pääni on edelleen jotenkin tahmea enkä saa oikein mistään kiinni. Johtunee ehkä kipulääkkeistä joiden kulutus on taas kovassa nousussa. Joo ei pitäisi syödä niitä joka päänsärkyyn ja päällekaadutun polvinivelen (mummontappokelit) jomotukseen ja näin, mutta kun valittavissa on yöunet ja sumuinen pää tai särkyvalvominen ja aika pahasti vittuuntunut pää niin, no. Eilen tuli outo, melkein myrkyttynyt olo. En ollut saanut syötyä kun kaikki paitsi kaakao maistuu taas paskalta. Rupesi ensin pyörryttämään, sitten vatsa pakotti kiireiselle istunnalle vessaan, siiten alkoi oksettaa. Istuin vessan lattialla, jalkojen lihakset nykivät, pyörrytti, oksetti ja palelsi. Kökötin siinä puoli tuntia, koittaen olla liikuttamatta päätäni ja yskimättä. Ja pelkäsin aika pirusti, että olen herkistynyt jollekin tai saanut hepatiitin tai jotain. Ja hei, olkoonkin, että ehkä väärinkäytän tiettyjä vapaankaupan antimia, en leiki mitä tulee oikeasti lääkkeisiin, eritoten kipulääkkeisiin. Paitsi pysyn aina annoksissa olen ottamatta ollenkaan jos vielä jalat pysyvät alla, eli yliannostuksesta se ei tullut. Onneksi olo helpotti parissa tunnissa. Äh, ehkä kaakaoni maito oli pilaantunutta ja olenkin vain menettänyt makuaistini.

No, huomisesta lääkkeet on joka tapauksessa loppu, yöunia tai ei. Noita ei voi ottaa tyhjään mahaan, ja huomenna jatkuu paasto jota saanen rauhassa jatkaa torstaihin asti. Se päänsärky vain sattuu niin saatanasti.

Olen syönyt koko päivän -eli hereillä ollut kaksi tuntia- mandariineja. Nyt on näppis ja hiiri ja kaikki siinä valkeassa möhnässä mitä niistä tulee. Nypin sen aina pois, biologian maikka sanoi joskus, että se on kuin hedelmän rasvaa. Kerää ja säilöö kaiken paskan. Voisinpa nyppiä itsestänikin rasvan ja kaiken paskan sen mukana. Sääli, että suurin osa siitä vain taitaa olla pään sisällä.

Pää tyhjä, maha täynnä

2008-11-28T09:42:00.004+02:00

Loppuihan se viimein. Viikon 48 ponnistus ohi, ja onnellista kyllä, tätä vuotta on jäljellä enää neljä viikkoa (koska tätä ei enää lasketa). Olen hiukka kuitti, ikävä kyllä lähinnä henkisesti, fyysisesti rassaa vain kurkkukipu ja nukkumattomuus. Kävin eilen päänlatauksessa salilla, mutta hengitystiet tykkäsivät siinä huonoa, että tänään en lähde. Harmittaa, tätä olisi ollut hyvä miettiä soutulaitteen kanssa. Niinpä virkkaan, teen uudestaan ihanaa mekkoa johon lanka ei riittänyt koska olen niin ISO ja joudun vaihtamaan mallin vähemmän lankaa syövään.

Tänään olisi hyvä päivä tehdä kahvia termokseen ja linnoittautua lippa silmillä kirjaston nurkkaan lukemaan Cosmopolitania tai jotain muuta yhtä kehittävää. Paitsi ettei minun tee enää mieli kahvia. Ei ole tehnyt koko viikolla, mistä olen ollut huolissani, koska jo koskaan todella haluan kahvia niin tällaisissa tenttiputkissa. Helvetin paasto (syytän tästä sitä vaikken lopettanutkaan sumppeilua sen aikana). Rakastan kahvia, mutta mieleni ei tee sitä yhtään, ei edes sitä ihanaa Pauligin tummaa. Hö. Ja kofeiinitableteista puuttuu nautintoaspekti täysin.

Olen ahminut. Niin että hampaita särkee. Mikä, lakonista kyllä, oli ehkä odotettavissa. Pipo kiristi jo keskiviikkona iltapäivästä niin pahasti, etten ihan realismin nimissä uskonut kykeneväni puolen yön pänttirupeamaan pelkällä buranalla. Minusta 'turvallisen' ahmimisruuan varaaminen kohtauksen varalta on ongelmien kerjäämistä ja muutenkin pessimististä, eikä lainkaan tapaistani, mutta nyt tein poikkeuksen. Niinpä hain kilotolkulla mandariineja, kurkkua, tummaa riisiä, poppareita sun muuta, joilla ei saa henkeä itseltään kahdessa illassa. Ne, ja kotona jo olleet puurohiutaleet, hunaja ja glögimantelit kelpasivatkin hyvin yön pimeinä tunteina. Säästyin yölliseltä huoltikkareissulta, turvotukselta en. Maatessani illalla jalat kohti kattoa huomasin vielä uuden suonikohjunkin. Voi saatana nytkö niitä jo rupeaa tulemaan. Juuri nyt tuntuu ettei minussa ole kaunista kuin kynnet, jotka olen kahden kuukauden sitkeällä tuunauksella saanut melkein ehjiksi.

Se puuro taisi päätyä päähän, ajatus ei kulje. Taidan lähteä yskimään sinne kirjastoon, apteekin kautta ja tukisukat matkaan.

Stressipossu

2008-11-26T12:52:00.006+02:00

No hmh, tekstistäni katosi vallan terä kun kävin lukemassa Valeriaanan kommentin (joka laittoi myhäilemään typerästi) ja toisten kirjoituksia. Tarkoitukseni oli avautua siitä, että kuten mainittu, tämä viikko on opintourallani aika tiukka. Kuten tapana on, muutun stressaantuessani vieläkin mukavammaksi kuin muuten olen, ja arvelin ehkäistä sitä ottamalla tänään pienen meditaatiotuokion (virkkaamiseen ja urheiluun menee liikaa aikaa tässä tilanteessa) joka kerta kun raivoitku lähestyy. Päätin perua päätökseni viisi minuuttia heräämisestäni tänäaamuna. Nousin niin sanotusti väärällä jalalla tai pikemminkin putosin suoraan perseelleni tähän keskiviikkoon. Näin painajaisia, kaikkein viimeisimpänä unen, jossa puntarini ei toiminut, enkä saanut sitä vaihdettua paunoilta kiloille ja kun sain, se näytti ties mitä hirveyksiä. Tästä oli oikein mukavaa herätä, kunnes tajusin, että olin nukkunut puolitoista tuntia (!!!) ohi herätyksen, ja olin näin ollen aika helvetisti päivän hommista jäljessä. Hattutemppuni viimeisenä muttei vähäisimpänä: pääsin herättyäni hädin tuskin edes ylös koko sängystä. Kävin eilen pilateksessa ensi kertaa pitkilleen, ja totesin pilateskuntoni aika paskaksi. Ilmeisesti sain vielä flunssanpoikasenkin sillä reissulla, ja jos jotain syvästi inhoan, niin tällaisia muistutuksia kuolevaisuudestani.

Ei siis meditaatiota tänään.

Anteeksi, pakko oli purkaa tämä tänne kun kämppäkavereillekaan ei kehtaa. Pienen perusvitutuksen nostaa myös se, että syötyäni eilen koko päivän ihmismäisesti ahmin illalla (säälittävää) kuiviltaan paketin ruiscräkkereitä ja niin ikään kuiviltaan pari kuppia mysliä (...säälittävää). Juuri ennen nukkumaanmenoa kun päivä oli mennyt niin hyvin kaikesta paineesta huolimatta. Panikoin edessä olevasta kahdesta vuorokaudesta koko ajan pahemmin, minun ei nytkään pitäisi olla kirjoittamassa täällä ja voi saatana kaikki leviää käsiin. Äh.

Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan, tulen uudestaan

2008-11-24T13:56:00.002+02:00

Mistähän sitä aloittaisi kun raportoinnissa on melkein viikon katkos ja tässä välillä mitään muuta olekaan kuin tapahtunut. Arvelin loikkia kaiken itselleni epäedullisen yli, mutta sitten paljoa kirjoitettavaa ei olisikaan, joten henkinen syyllisyysoksennus lienee ainakin edessä.

Torstai-iltani päättyi yllättäen vuoroon. En onneksi ollut tarpeeksi typerä lähteäkseni syömättä, joten hyvin jatkunut paasto tyssäsi siihen. Syöminen oli ärsytyksestä huolimatta hyvä veto, muuten illan ohjelmassa olisi varmaankin ollut Veera pyörtyy näytös, siinä kiireellä hommia sai paiskia. 20 tunnin koulu-työputken jälkeen haahuilin päivän kotona naamari zombituijotuksessa järsien hapankorppuja. Fazerin kumina namnam.

Olen perusluonteeltani tylsimys, mutta viime viikko vuoroineen ja parine tentteineen otti siinä lujille, ettei nollaus näkkäri-punkku-tv -putkella oikein riittänyt. Niinpä lähdettiin lauantaina kamun kanssa viihteelle -kuningasidea- ikävä kyllä tämän vuosipuoliskon ehkä ikävimpiin pippaloihin. Paitsi join niin paljon kuin kuivavoittoisen syksyn jälkeen uskalsin, söin myös ties mitä sotkua jota mieluummin en muistele. Alkoholi vaarantaa terveyden, niin se taitaa olla. Juteltiin aikamme tuntemattomille kuunnellen huonoa musiikkia, löydettiin pari tuttua joiden kanssa juoruiltiin sen mitä pikkutunneilla kykeni ja lähdettiin ei tarpeeksi humalassa jotta olisin voinut hylätä ne syödyt tiesmitkä vessaan samaa tietä kuin olivat alas menneetkin. Kaiken kukkuraksi lähdin vielä yöllä mukaan pitsalle, mikä oli kyllä virhe, ainakin aamufiilisten kannalta.

Niinpä tarvoin eilen yöpaikastani (ei, vakituisessa parisuhteessa kuten minäkin olevan naispuolisen kaverin sohvalta) varsin hattuuntuneena halki kaupungin illalla suuressa viisaudessani jalkaani vetämissä korkosaapikkaissa. Kukaan tuskin arvaa missä asun jos sanon että täällä oli aika helvetinmoinen myräkkä. Melkein tunnin nilkkavaarallisen liukastelun, kiroilun ja kivuliaan silmämunahuuhtelun (lunta tuli edelleen) jälkeen pääsin kotiin, vedin jalkaan oikeat kengät, lippahatun päähän ja painuin treeneihin. Huolimatta pienestä, fyysistä enemmän henkisestä krapulasta sain harkat kunnialla vedettyä. Siitä, ja kaikkiaan kahden tunnin pyryssä tarpomisesta tuli hyvä fiilis, tietynlainen suomiperkelemeininki. Sain vielä kiitostakin, mikä punastuttaa edelleen, tiedän sentään läskeistäni huolimatta suunnilleen mitä teen.

Eli positiiviset asiat (maanantai, ei pidä pilata uutta viikkoa jne). Painoni ei noussut kovin paljoa huolimatta paaston lopettamisesta ja sisuksieni myrkyttämisestä alkoholin vaikutuksen alaisena. Suivaannuin alamäestä kuitenkin riittävästi kiskoakseni eilisiltana vielä lihaskuntoa mikä tuli enemmän kuin tarpeeseen, ja jota ajattelin jatkaa pienen kuurin ennen joulua. Ja sapuskaövereiden jälkeen tuntuu, että maltan pitää hampaani irti teollisuusjätteistä tulevan viikon. Paasto jatkuu suunnitelman mukaan viikon päästä johtuen loppuviikosta edessä olevasta henkisestä helvetistä. (Hullu voin olla, mutten tarpeeksi tyhmä kiusatakseni itseäni istuessani neljän seinän sisällä yötäpäivää liimattuna paniikissa tietkaruutuun.)

No tulihan niitä positiivareita kun vähän yritti, ei tässä nyt lopulta asiat huonostikaan ole. Varsinkin, kun tänään ei tarvitse liikkua kotoa enää minnekään, voin vetää kaikessa rauhassa vehnälesepuuroani, panikoida tulevasta ja yrittää unohtaa vatsamakkarani vähäksi aikaa. No hyvä, jos elämä maistuu välistä muullekin kuin paskalle, se on aina kaikki kotiinpäin.

2008-11-19T22:08:00.002+02:00

Myöhästyin tänään harkoista, koska en syödessäni huomannut paljonko kello on. Jos ei tämä ole viesti yläkerrasta niin mikä?